Maanantaiaamuna terotin kynäni, täytin penaalini tuoksuvilla pinkeillä kumeilla ja glitteritusseilla, hankin kauniita kiiltäväkantisia vihkoja, uuden selkärepun ja lähdin rallatellen koulumatkaan. No ei nyt ihan noin, mutta rallatellen ja kouluun kumminkin. Naisyrittäjyyskeskus järjestää ihka ensimmäistä kertaa Luovien alojen yrittäjän ammattitukinnon. Paikkoja oli jaossa 10kpl ja voitte arvata että tunkua oli. Sillä tällä alalla kuulkaas on maailman eniten rautaisia ammattitaitoisia ihmisiä vailla sisäsyntyisiä yrittäjyystaitoja. Koen itsekin kuuluvani kutakuinkin tuohon määritelmään. Ja niin varmaan onkin sillä tulin valituksi tuon kymmenen yrityksen joukkoon (tai sitten osasin perustella hakemukseni oikein)(haluaisin ajatella että perustelin hakemukseni oikein...). Koulutukseen kuuluu lähipäiviä ja niiden lisäksi paljon tehtävää ja pohdittavaa, eniten kuitenkin työssä oppimista. Omassa työssä. Omassa yrityksessä.
Ensimmäisen päivän jälkeen olo oli sangen positiivinen. Ryhmä koostuu aivan mahtavista idearikkaista ihmisistä kiinnostavine yrityksineen. En tiedä oliko tarkoitus käydä koulumaisemmin asioita läpi mutta keskusteluksi se eniten meni. Onneksi. Ideoita, vertaistukea, sparrausta ja verkostoitumista. Aivan mahtavaa. Pää tuli niin täyteen asiaa että kotimatkalla piti poiketa kurssikaverien kanssa olusille, päätä tyhjentämään.
Mietin siinä koulun penkillä istuessani ihmisen perilaiskuutta, tai ainakin sellaisen ihmisen perilaiskuutta kuin itse olen. Sitä kun tietää mitä pitäisi tehdä ja mitä ei ehkä kannattaisi niin silti tekee ihan toisin kuin tieto sanoo. Laiskuuttaan, mukavuudenhaluisuuttaan, arkuuttaan, tai vaan huvituksesta. Ja tuon koristelee kaikenmaailman hyvänkuuloisilla syillä jotka on tarkoitettu piilottamaan nuo edellämainitut oikeat syyt. Muutaman kerran koulpäivän aikana tunsin sellaista pientä omatunon pistelyä. Tuhannet kerrat olen puuhaillut intoa piukalla jotakin superkivaa ja inspiroivaa projektia josta ei juuri tule palkkaa. Koska se on hauskaa. Tuhannet kerrat olen sivuuttanut tuottoisia projekteja koska ne olisivat kamalan tylsiä. Ja ihan yhtä tuhannet kerrat olen sivuuttanut projekteja koska on ollut kiire. Ja kiire monesti siksi kun aika on mennyt taivaanrannan maalailuun. Tai nettisurffailuun joka kyllä saattaa alkaa vaikkapa materiaalien metsästyksellä (lue pyyhkeiden) ja eksyy matkan varrella intialaisiin huonekalutehtaisiin, tai kangasvärjäämöihin joilla ei ole mitään tekemistä enää minkään muun kanssa kuin uteliaisuuden.
Siitä aasinsilta aikataulutukseen. Jaa, niin siihen. Kirjoitan kyllä tietokoneeni kalenteriini työlistoja, siitä pisteet kotiin. Mutta sellaisesta kalenterista on kuulkaas niin mukavan helppo raahata tekemättömät työt seuraavalle päivälle ja teeskennellä etteivät ne tälle päivälle tainneetkaan edes kuulua. Ja kuinka kauan jokin työ oikeastaan vie aikaani, tarkoittaen siitä hetkestä kuin asiakas lähestyy tilausidean kanssa? Tiedän jo aika hyvin kauanko aikaa menee siihen kun pääsen varsinaiseen työhön kiinni, mutta entäpä ne alun keskustelut, ja etenkin ideointivaihe (joka saattaa olla joskus hyvinkin pitkä jos asiakkaalla ei ole selkeää kuvaa mitä haluaa). Arvatkaapa kirjaanko niitä ylös mihinkään, tai tiedänkö edes tarkalleen kuluneen ajan, laskenko kaiken hintaan?
Niin että paljon on opittavaa? Eipä haittaa. Suurin apu koulutuksessa onkin ehkä siinä että se puskee katsomaan silmiin noita asioita jotka normaalisti niin mieluusti työntää takavasemmalle. Mutta mukavinta on että pusku on paketoitu niin ilahduttavaan ja inspiroivaan pakettiin että se tuntuu oikeastaan kuin höyhenellä kutittelisi. Tähän kun lisää suunnitelmallisuuden niin avot. Ettei vaan kävisi yllättäen niin että kehkeytyisi ihan oikea ja järkevästi hoidettu firma?
Ensimmäisen päivän jälkeen olo oli sangen positiivinen. Ryhmä koostuu aivan mahtavista idearikkaista ihmisistä kiinnostavine yrityksineen. En tiedä oliko tarkoitus käydä koulumaisemmin asioita läpi mutta keskusteluksi se eniten meni. Onneksi. Ideoita, vertaistukea, sparrausta ja verkostoitumista. Aivan mahtavaa. Pää tuli niin täyteen asiaa että kotimatkalla piti poiketa kurssikaverien kanssa olusille, päätä tyhjentämään.
Mietin siinä koulun penkillä istuessani ihmisen perilaiskuutta, tai ainakin sellaisen ihmisen perilaiskuutta kuin itse olen. Sitä kun tietää mitä pitäisi tehdä ja mitä ei ehkä kannattaisi niin silti tekee ihan toisin kuin tieto sanoo. Laiskuuttaan, mukavuudenhaluisuuttaan, arkuuttaan, tai vaan huvituksesta. Ja tuon koristelee kaikenmaailman hyvänkuuloisilla syillä jotka on tarkoitettu piilottamaan nuo edellämainitut oikeat syyt. Muutaman kerran koulpäivän aikana tunsin sellaista pientä omatunon pistelyä. Tuhannet kerrat olen puuhaillut intoa piukalla jotakin superkivaa ja inspiroivaa projektia josta ei juuri tule palkkaa. Koska se on hauskaa. Tuhannet kerrat olen sivuuttanut tuottoisia projekteja koska ne olisivat kamalan tylsiä. Ja ihan yhtä tuhannet kerrat olen sivuuttanut projekteja koska on ollut kiire. Ja kiire monesti siksi kun aika on mennyt taivaanrannan maalailuun. Tai nettisurffailuun joka kyllä saattaa alkaa vaikkapa materiaalien metsästyksellä (lue pyyhkeiden) ja eksyy matkan varrella intialaisiin huonekalutehtaisiin, tai kangasvärjäämöihin joilla ei ole mitään tekemistä enää minkään muun kanssa kuin uteliaisuuden.
Siitä aasinsilta aikataulutukseen. Jaa, niin siihen. Kirjoitan kyllä tietokoneeni kalenteriini työlistoja, siitä pisteet kotiin. Mutta sellaisesta kalenterista on kuulkaas niin mukavan helppo raahata tekemättömät työt seuraavalle päivälle ja teeskennellä etteivät ne tälle päivälle tainneetkaan edes kuulua. Ja kuinka kauan jokin työ oikeastaan vie aikaani, tarkoittaen siitä hetkestä kuin asiakas lähestyy tilausidean kanssa? Tiedän jo aika hyvin kauanko aikaa menee siihen kun pääsen varsinaiseen työhön kiinni, mutta entäpä ne alun keskustelut, ja etenkin ideointivaihe (joka saattaa olla joskus hyvinkin pitkä jos asiakkaalla ei ole selkeää kuvaa mitä haluaa). Arvatkaapa kirjaanko niitä ylös mihinkään, tai tiedänkö edes tarkalleen kuluneen ajan, laskenko kaiken hintaan?
Niin että paljon on opittavaa? Eipä haittaa. Suurin apu koulutuksessa onkin ehkä siinä että se puskee katsomaan silmiin noita asioita jotka normaalisti niin mieluusti työntää takavasemmalle. Mutta mukavinta on että pusku on paketoitu niin ilahduttavaan ja inspiroivaan pakettiin että se tuntuu oikeastaan kuin höyhenellä kutittelisi. Tähän kun lisää suunnitelmallisuuden niin avot. Ettei vaan kävisi yllättäen niin että kehkeytyisi ihan oikea ja järkevästi hoidettu firma?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti