Me, Myself And I

Ihminen joka ärsyttää minua ylivoimaisesti eniten ja useimmin olen minä itse. Erityisesti silloin, kun on kiire, eikä sähläykseen olisi varaa. Nyt on joulukiireen viimeinen viikko ja tietenkin se kaikkein überkiireisin, yöunet vähillä eikä luppoaikaa ole. Postituspino kasvaa kovaa vauhtia ja viimeisiä tilauksia tehdään. Äsken vietin raivostuttavan puolituntisen etsimässä höyryttimen johtoa, tiesin että se on jossain täällä, mutta en löytänyt sitä mistään. Pengoin samalla kaiken ylösalaisin ja sekaiseksi. Lopulta seisoin keskellä huonetta, tuijotin pihisten höyrytintä ja mietin miten ihmeessä nyt hoitaisin homman. Siinä tuijottaessani naksahti päässä, tajusin että tietenkin olen laittanut johdon höyryttimen sisään talteen. Ja niin, siellähän se oli, kaikkein fiksuimmassa ja loogisimmassa paikassa. Seuraava puolituntinen meni siivoillessa kaikki takaisin paikoilleen. Tunti hukattua aikaa ja lavallinen hukattua mielenterveyttä.

Minulla oli työhuone ennen kodin yhteydessä, kunnes se kävi auttamatta liian pieneksi. Nyt roudaan kamaa bussilla päivittäin kodin ja työhuoneen välillä. Ja aivan yhtä päivittäin tajuan että tavara jota tarvitsen on paikassa A ja minä paikassa B. Eilen kotona oli tilausliinan mitat. Tänään tietokoneen johto. Kerran unohdin koko läppärin työhuoneelle ja mies polki pyörällä sitä iltamyöhään hakemaan. Lounas jää säännöllisesti kotijääkaappiin ja ainakin toinen puhelin työhuoneen pöydälle.

Viime jouluna lupasin reteesti tuoda herkullista belgialaista patéta joulupöytään ystäville ja sukulaisille. Ostin koko mötikän, melkein 3 kiloa. Junassa muistin että siellähän se, kotona jääkaapissa. Meillä syötiin pakastettua patéta koko kevät, eipä ole sen koommin tehynyt mieli. Tänä jouluna rohkenen kokeilla uudelleen.

Olen tunnettu siitä että saatan kävellä oven kamanaan, laskea mukin pöydän sivuun, kahvimaitoa kaadan aina liikaa niin että lattea lorahtaa pöydälle kun nostan kuppia. Belgialaisen miehen mielestä yksi hellyttävimmistä piirteistäni, omasta mielestäni todella rasittavaa, koska en pääse siitä eroon. Hajamielisyys ja kömpelyys (kun huomio on kiinnittynyt muualle) seuraavat minua joka ikinen hetki, varmaan elämäni loppuun saakka.

Siitä huolimatta saan paljon ja tehokkaasti aikaan, vieläpä useita asioita yhtä aikaa kun sillä vaihteella olen, vaikka vedänkin päivittäin pelihousut kärventyneenä lipputankoon. Ihmettelen itsekin miten pää voi olla niin totaalisen keskittynyt käsillä oleviin asioihin, että muu vähemmän tärkeä jää jonnekin hämyyn. Ilmeisesti aivojeni limitti on täynnä ja ylijäämä putoilee hiljalleen, meteliä pitämättä, omia aikojaan pois.