Gauguinin Paul

Olipaan kerran, Herran vuonna 1851, pieni 3-vuotias Paul-poika, ken matkasi Peruun perheensä kanssa neljän kokonaisen vuoden ajaksi. Sanotaan että Perun maisemat vaikuttivat Pauliin tavalla joka teki hänestä taiteilijan, siinä silloin myöhemmin kun oli jo nuorukainen, naimisissa varakkaasta perheestä olevan tanskalaisnaisen kanssa, appiukkonsa firmassa osakekauppja hiomassa ja viiden lapsen isä. Vaan koko ajan maalasi miekkonen harrastuksenaan, seisoi illat telineensä ääressä, värejä hartaudella sekoitellen, uppoutuen omaan sisäiseen maailmaansa. Oli Paul välissä matkannut maailmaakin, merimiehenä ja laivastossa, tutustunut maapallon moniin kiehtoviin kolkkiin.

Les Alyscamps, Arles, 1888

Vaan kas kun vei taide mennessään, sai miehen hylkäämään vaimonsa ja lapsensa, lähtemään työstään ja kotoaan Pariisiin, pakottaen vaimon ja lapset takaisin lapsuudenkodin lihapatojen äärelle, mistäpä muuten olisivat ruokansa saaneet. Pariisissa Pauli sukelsi täysin voimin taiteen maailmaan, iski kynsin ja hampain kiinni, ystävystyi muiden taiteilijoiden kanssa, imi vaikutteita ja oppi oppimistaan, koko ajan uutta ja kaunista, kehittyen loistavaksi maalariksi. Parina kesänä hän maalasi ystävämme Aixin erakon kanssa, ja asui pidemmänkin tovin Vincentin kanssa Arlesissa. Miksipä hän niin teki, ken tietää, Paul kun inhosi ja halveksui Van Goghia sydämensä kyllyydestä ja myöskin kertoi sen kaikille jotka kuunnella viitsivät. Paul leikkasi vielä Vincentin korvankin irti*.

Vincent Paulin maalaamana

Vincent Vincentin maalaamana

Ajan tuulet kuitenkin, saivat Gauguin-herran pettymään, hän kun ei oikein tahtonut pysyä vaaditussa muotissa, eikä hänen taiteestaan juuri pidetty. Paul etsi jotain raaempaa ja aidompaa, primitiivisempää, ehkä hän kuuli Perutuulten kaukaisia kutsuja. Niinpä meri kutsui jälleen ja purjehdutti miekkosen Tahitille vuonna 1891, kolmen kauniin ja eksoottisen vuoden ajaksi. Ja siellä! Siellä Paulin lahjat todella puhkesivat kukkaan, kuvat vapautuivat riemukkaaseen lentoon, värit veivät mennessään, tuoksut, äänet, ihmiset saivat pään pyörälle, kuljettivat Paulin uusiin ulottuvuuksiin. Oli kuin juuri tätä varten Paul oli tähän maailmaan luotu, omalle tärkeälle paikalleen.

Arearea (Joyousness), 1892

Ia Orana Maria (Hail Mary)

Mutta rahavarastot hiipuivat ja vastahakoinen Paul joutui palaamaan takaisin Pariisiin, kuitenkin ylpeänä esittelemään työnsä tuloksia, tapasi jopa perhettäänkin. Vaan ei oppinut Paul enää elämään Eurooppalaista elämää, oli toinen mies kuin se joka aikanaan matkalle lähti, eikä hänen uusia maalauksiakaan ymmäretty ymmärtää. Lopulta pettynyt Paul onnistui suureksi helpotuksekseen palaamaan rakkaalle Tahitilleen takaisin. Vietti siellä loppuelämänsä rutiköyhänä, lääkeriippuvaisena, vähän katkeranakin, mutta maalasi edelleenkin uutterasti, ikuisti rakkaita maisemiaan, tartutti paikallisiin naisiin anteliaasti syfilistä ja kuoli lopulta sen oireisiin itsekin vuonna 1903, 45-vuotiaana.

The White Horse

The Two Tahitian Women

Eipä ollut Paul Gauguin välttämättä kovin helppo ja mukava mies, mutta maalasipa sellaisia maalauksia ettei paremmasta väliä. Korvaako se läheistensä kärsimyksiä, tuskin (voitte siitäkin vaikka lukea Pola Gauguinin kirjasta "Isäni Paul Gauguin"), mutta iloa tuottavat niin monille edelleenkin. Ehkäpä universumin käsi tasapainotti näin vaakuppeja.

Paul

Jos niin tahdot, lue tarkemmin Paulin tarinaa (englanniksi) täältä, löydät enemmän yksityiskohtia Paulin tapahtumarikkaasta elämästä ja lisää ihania kuvia. Suosittelen myös em. kirjaa, se oli ilo lukea.

*) Uusin käänne tarinassa, ennen kun ajateltiin että Vincent leikkeli korvansa ihan ite. Vaan kenpä tietää takuuvarmasti miten menneet meni.