Bonjour Mesdames et Messieurs
Tarkoitukseni ei ole täällä kirjoittaa pitkiä taiteilijatarinoita, säästän ne kursseilleni, mutta Henrille annan hieman enemmän tilaa. Minua kiehtoo miten yksi ihminen eli yhtäaikaa kolmessa niin erilaisessa maailmassa, aateliselämää kotona, yksinäistä, köyhää ja kurjaa taiteilijaelämää koleassa vuokrahuoneessaan, sekä kimaltelevaa ja äänekästä (ehkä julmaakin) kabaree-elämää Pariisin humussa. (Ja lisäksi minulla on odotusvaihe maalauksessani, en voi jatkaa ennenkuin edellinen kerros on kuivanut tunnin verran...)
Allors, aloitetaan: Henrin elämä alkoi lupaavasti, hän syntyi vuonna 1864 aatelisperheeseen, Kreivi Alphonsen ja Kreivitär Adèle de Toulouse-Lautrecin ensimmäiseksi pojaksi, juhlittuna ja odotettuna. Mutta jo pienenä alkoi Henri sairastelemaan, moni kärsimänsä vitsaus oli lopputulos pitkään jatkuneista suvun sisäisistä avioliitoista. Kun 12-vuotiaana Henri katkaisi vasemman jalkansa ja 14-vuotiaana oikean, jalat eivät parantuneet kunnolla samean geeniperimän vuoksi, eivätkä enää koskaan kasvaneet. Yläruumis jatkoi kasvuaan kuitenkin aivan normaalin aikuisen mittoihin. Fyysisen terveyden heikkous oli kirous Henrille, mutta tavallaan siunaus meille, sillä kun Henri ei voinut juosta pihoilla muiden pikkupoikien tavoin, alkoi hän ajan kulukseen maalata ja kehittyi siinä hyväksi.
Teini-ikäisenä Henri pääsi viimein Pariisiin taiteilija Fernand Cormonin oppiin. Vanhemmat vastustivat valintaa koska niin syvä omistautuminen maalaukselle ei ollut kovin suotavaa aatelisperheen ainokaiselle pojalle, mutta taipuivat lopulta Henrin sinnikkäiden vaatimusten alla. Pariisi oli nuorelle Henrille humalluttava, erityisesti riehakas Motmartren alue jossa Cormon asui. Henri tykästyi nopeasti istumaan baareissa, katsellen syrjäisestä pöydästä ihmisiä ja luonnostellen tuntikausia paperin toisensa jälkeen täyteen. Henri joi mielellän paljon olutta ja viiniä, voitte arvata 1800-luvun sosiaalisen korrektiuden sallineen äänekkäät osoittelut ja naurut pienen miehen olemukselle. Humala vaimensi häpeää ja loukkausten aiheuttamaa kipua. Pian Henri oli vakiovieras kabareissa, ilotaloissa, hevoskilpailuissa, kaikkialla missä vain oli ihmisjoukkoja ja elämän kuohua.
Vaan ei suurienkaan ihmisjoukkojen seasta löytynyt Henrille ystäviä, mies oli yksinäinen, omisti kaiken aikansa taiteelleen ja humaltumiselle. Viinaksien vahvistuessa viskiin ja absinttiin (absintin Henri halusi 'laimennettavan' konjakilla veden asemasta, ja loi näin edelleenkin tarjoiltavan drinkin "Maanjäristys"). Henri alkoi alkoholisoitua pahemmin, ja jo ennestään huono terveys kärsi. Välillä taiteilija oli niin vaikeasti sairas että hänen oli pakko palata kotiinsa tervehtyäkseen, ja päästäkseen viinasta eroon. Pariin kertaan Henri oli mielisairaalassakin juoppoutensa vuoksi, mutta ne eivät kovin elähdyttäviä paikkoja olleet, eikä taiteilija niissä kauaa viihtynytkään.
Taidemaailma ei ollut sen armeliaampi, heille kummallinen Henri ei ollut vakavasti otettava, eikä hän saanut ansaitsemaansa arvostusta. Äiti alkoi painostaa lastaan kotiin katkaisemalla rahavirrat ja Henri joutui elämään niukasti surkeassa vuokra-asunnossaan ja miettimään millä kustantaisi maalit ja viinat. Hänet naurettiin ulos lukuisista työpaikoista, mutta lopulta Henri pääsi julistetaiteilijan oppiin. Tästä tuli Henrille henkireikä ja tärkeä paikka elämässään. Pikkuhiljaa hänestä tuli taitava litograafikko ja hän alkoi saada nimeä töillään.
Vuonna 1889 Henriä pyydettiin tekemään julisteita juuri avatulle Moulin Rougelle. Henri tekikin kuuluisalle kabareelle lukuisia upeita julisteita ja sai viimein laajemmin ansaitsemaansa julkisuutta. Tunnetuiksi tulivat myös maalaukset kabareemaailmasta ja tansijoista, erityisesti tulisesta ja maineeltaan hurjasta La Gouluesta (joka kehitti ranskalaisen can canin) ja toisesta hiukan hillitymmstä tanssijasta Jane Avrilista. Tosin taiteilijapiireissä Henri ei koskaan ollut 'taitelija' vaan lähinnä käsityöläinen.
Henri kuoli vain 36-vuotiaana vuonna 1901, syyskuun yhdeksäntenä päivänä. Koko lyhyen elämänsä ajan mies oli sairaalloinen, yksinäinen (sai seuraa vain maksetuista naisista), eli lopulta aikamoisessa kurjuudessa pilkattuna ja rujoudessaan tunnettuna. Mutta kuinka sinnikäs hän olikaan, sisäinen maailma rikas ja kaunis. Henrin alkuaikojen maalaukset ovat hillittyjä ja niissä näkee selkeästi ajan mukaiset suunnat, aiheet kauniita ja seesteisiä (upeita maalauksia nekin). Mutta ajan myötä löysi Henri itsestään jotain ihan muuta, päästi luovuutensa vapaaksi ja teki taidetta maailmasta mistä ei moni olisi kauneutta löytänyt, uskalsi maalata mitä halusi ja miten halusi. Katsokaa vaikka, näistä kuvista näkyy elämä.
Allors, aloitetaan: Henrin elämä alkoi lupaavasti, hän syntyi vuonna 1864 aatelisperheeseen, Kreivi Alphonsen ja Kreivitär Adèle de Toulouse-Lautrecin ensimmäiseksi pojaksi, juhlittuna ja odotettuna. Mutta jo pienenä alkoi Henri sairastelemaan, moni kärsimänsä vitsaus oli lopputulos pitkään jatkuneista suvun sisäisistä avioliitoista. Kun 12-vuotiaana Henri katkaisi vasemman jalkansa ja 14-vuotiaana oikean, jalat eivät parantuneet kunnolla samean geeniperimän vuoksi, eivätkä enää koskaan kasvaneet. Yläruumis jatkoi kasvuaan kuitenkin aivan normaalin aikuisen mittoihin. Fyysisen terveyden heikkous oli kirous Henrille, mutta tavallaan siunaus meille, sillä kun Henri ei voinut juosta pihoilla muiden pikkupoikien tavoin, alkoi hän ajan kulukseen maalata ja kehittyi siinä hyväksi.
Teini-ikäisenä Henri pääsi viimein Pariisiin taiteilija Fernand Cormonin oppiin. Vanhemmat vastustivat valintaa koska niin syvä omistautuminen maalaukselle ei ollut kovin suotavaa aatelisperheen ainokaiselle pojalle, mutta taipuivat lopulta Henrin sinnikkäiden vaatimusten alla. Pariisi oli nuorelle Henrille humalluttava, erityisesti riehakas Motmartren alue jossa Cormon asui. Henri tykästyi nopeasti istumaan baareissa, katsellen syrjäisestä pöydästä ihmisiä ja luonnostellen tuntikausia paperin toisensa jälkeen täyteen. Henri joi mielellän paljon olutta ja viiniä, voitte arvata 1800-luvun sosiaalisen korrektiuden sallineen äänekkäät osoittelut ja naurut pienen miehen olemukselle. Humala vaimensi häpeää ja loukkausten aiheuttamaa kipua. Pian Henri oli vakiovieras kabareissa, ilotaloissa, hevoskilpailuissa, kaikkialla missä vain oli ihmisjoukkoja ja elämän kuohua.
Vaan ei suurienkaan ihmisjoukkojen seasta löytynyt Henrille ystäviä, mies oli yksinäinen, omisti kaiken aikansa taiteelleen ja humaltumiselle. Viinaksien vahvistuessa viskiin ja absinttiin (absintin Henri halusi 'laimennettavan' konjakilla veden asemasta, ja loi näin edelleenkin tarjoiltavan drinkin "Maanjäristys"). Henri alkoi alkoholisoitua pahemmin, ja jo ennestään huono terveys kärsi. Välillä taiteilija oli niin vaikeasti sairas että hänen oli pakko palata kotiinsa tervehtyäkseen, ja päästäkseen viinasta eroon. Pariin kertaan Henri oli mielisairaalassakin juoppoutensa vuoksi, mutta ne eivät kovin elähdyttäviä paikkoja olleet, eikä taiteilija niissä kauaa viihtynytkään.
Taidemaailma ei ollut sen armeliaampi, heille kummallinen Henri ei ollut vakavasti otettava, eikä hän saanut ansaitsemaansa arvostusta. Äiti alkoi painostaa lastaan kotiin katkaisemalla rahavirrat ja Henri joutui elämään niukasti surkeassa vuokra-asunnossaan ja miettimään millä kustantaisi maalit ja viinat. Hänet naurettiin ulos lukuisista työpaikoista, mutta lopulta Henri pääsi julistetaiteilijan oppiin. Tästä tuli Henrille henkireikä ja tärkeä paikka elämässään. Pikkuhiljaa hänestä tuli taitava litograafikko ja hän alkoi saada nimeä töillään.
Vuonna 1889 Henriä pyydettiin tekemään julisteita juuri avatulle Moulin Rougelle. Henri tekikin kuuluisalle kabareelle lukuisia upeita julisteita ja sai viimein laajemmin ansaitsemaansa julkisuutta. Tunnetuiksi tulivat myös maalaukset kabareemaailmasta ja tansijoista, erityisesti tulisesta ja maineeltaan hurjasta La Gouluesta (joka kehitti ranskalaisen can canin) ja toisesta hiukan hillitymmstä tanssijasta Jane Avrilista. Tosin taiteilijapiireissä Henri ei koskaan ollut 'taitelija' vaan lähinnä käsityöläinen.
Henri kuoli vain 36-vuotiaana vuonna 1901, syyskuun yhdeksäntenä päivänä. Koko lyhyen elämänsä ajan mies oli sairaalloinen, yksinäinen (sai seuraa vain maksetuista naisista), eli lopulta aikamoisessa kurjuudessa pilkattuna ja rujoudessaan tunnettuna. Mutta kuinka sinnikäs hän olikaan, sisäinen maailma rikas ja kaunis. Henrin alkuaikojen maalaukset ovat hillittyjä ja niissä näkee selkeästi ajan mukaiset suunnat, aiheet kauniita ja seesteisiä (upeita maalauksia nekin). Mutta ajan myötä löysi Henri itsestään jotain ihan muuta, päästi luovuutensa vapaaksi ja teki taidetta maailmasta mistä ei moni olisi kauneutta löytänyt, uskalsi maalata mitä halusi ja miten halusi. Katsokaa vaikka, näistä kuvista näkyy elämä.
Ennen
The Laundress
Jälkeen
Jälkeen
Luonnoksia
Julisteita
Lopuksi Henri maalaustelineensä äärellä
Repose en paix Henri
Pahoittelen etten löytänyt kaikille maalauksille vuosilukua, aika loppui kesken ja työ kutsuu. Lisää kuvia ja infoa iloksenne mm. täältä.
4 kommenttia:
Minäkin olen aina tykännyt hänen töistään.
Pidin koulussa esitelmänkin hänestä. Lausuin nimen "Henri", mistä tuli sanomista. Henrin aikaan ei tosiaan olisi passannut maalata kabareekansaa, vaan ylevämpiä immeisiä. Ja oikeissa väreissä tietysti. Jaajaaa
Marke
Minua huvitti Wikipedian lausumisohje: [ɑ̃ʁi də tuluz loˈtʁɛk]
Näyttää turkille, vaikka onkin ymmärrettävä.
Olen huomannut ennenkin että taiteiloiden tekemät luonnokset puhuttelevat minua enemmän kuin itse teokset. Tuon yksinäisen yksinäisyyden, esityksen jälkeisen hien hajun ja puhki tanssitut jalat tunnen itsessäni. Värejä ei ole, silmäthän on kiinni.
Miehet ovat olleet Henrille varmaan vaikeita tapauksia, mustia statisteja, varmaan pelottavia.
Minustakin nuo luonnokset ovat aivan ihania. Kulissien takaista maailmaa.
Lähetä kommentti