Urbaanista ihmisestä on tullut niin vieras luonnolle, ja luonnosta niin vieras ihmiselle, ettei luontoa enää siedetä lähellä. Luonnosta on tullut pelottava ja villi, ja sitä pitää kaikin keinoin vahtia. Puistoja pitää olla mutta niiden tulee olla tarkoin hallinnassa, kukkapenkkien siististi ihmiskäsien tekemät, puiden sievästi karsittuja, ruohon tasaisesti leikattua. Kävelytiet mielellään asfalttia ja lehdet haravoitava sillä hetkellä kun ne putoavat. Ja missään tapauksessa, ei siis missään tapauksessa, siellä saa olla villejä eläimiä sotkemassa kuvioita. Puluja? Yök, roskalintuja kakkimassa kaikkialle, nuo lentävät rotat. Samoin varikset ja harakat. Citykaneja? Lahtaukseen vain, ne syövät istutukset ja puut. Liikaa lokkeja, merimetsoja, hylkeitä, oravia. Siis mitä käsittämätöntä ihmettä???
En pysty ikinä millään ymmärtämään tätä ajatustapaa. Minä näen asian enemmänkin niin että ensin on luonto. Ensin on oltava luonto. Siellä olemme vieraina me ihmiset (yleensä käyttämässä vieraanvaraisuutta törkeästi hyväksi), ja sitten ovat eläimet joilla on aivan sama oikeus olla täällä kuin meillä. Miksi kaikki olisi täällä vain meitä varten? Miten joku voi ajatella että kaikki täällä kuuluu vain ihmiselle? Ja kun tähän lisää miten ihminen on tämän pallon sörssinyt, olemme enemmänkin muille asukeille velkaa. Kaivamme maata omian jalkojemme alta, emme tiedä mitä tapahtuu jos linkkejä luonnon kiertokulusta katkeaa.
Liian moni kokee tärkeämmäksi sen että ruusupensas pysyy moitteettomassa kunnossa kun luonnossa elävän eläimen hengen (kuvittele tilanne jossa vierekkäin eläin ja kasvi, ihminen osoittaa sormellaan sitä eläintä ja sanoo ammu tuo pois, haluan pensaan). Jos minulla olisi piha, ja siellä varmasti olisi myös ruusupensaita, minusta olisi niin viihdyttävää katsella pihalla vierailevia eläimiä, siltikin vaikka puolet ruusupensaastani menisi muihin suihin. Koen niin että pensas, minä ja kani ovat kaikki luontoa ja luonnon hommat menee niinkuin menee (ja että elävä eläin on kivempi asia puutarhassa kuin paikallaan jököttävä pensas). Jos jostain syystä haluaisin suojella jotain kasvattamaani, esimerkiksi kasvimaatani, tai omenapuutani, laittaisin sen ympärille aidan. En todella posauttaisi nälkäistä jänistä tuusan nuuskaksi.
Minua ihmetyttää tämä kummallinen siivousvimma, tehdä kaikesta niin hallittua, siistiä, ennalta arvattavaa. Minua ihmetyttää jokainen eläin joka tulee vielä vastaan, että miten ne ovat onnistuneet täällä säilymään hengissä, kaiken asfaltin ja vimmaisten ihmisten keskellä, nostan hattua, kiva kun tulit vastaan, pysy piilossa. Harva asia ilahduttaa minua yhtä paljon kun jos törmään kävelyllä loikkivaan jänikseen tai puhastelevaan myyrään. Itseasiassa suunnittelen kävelyt sellaisiin aikoihin jolloin niitä näkisi enemmän. Rakastin sitä kevättä jolloin lehtopöllö teki pesän viereisen pikkumetsän puuhun ja sain kuunnella sen kaihoisaa huilumaista huhuilua öisin. Ja herätä aamulla mustarastaan lauluun.
Muistatteko Pikku Prinssin jonka elämän suurimmaksi tehtäväksi oli noussut yhden ruusun suojeleminen lampaalta. Tehtävän tärkeys oli kasvanut niin suureksi että peitti alleen kaiken muun ajattelun ja ymmärryksen. Kaikki kiertyi vain siihen että ruusun on oltava kunnossa. Entä muistatteko sen kun Prinssi sai lopulta ystäväkseen ketun, tämä kertoi miten suuri vastuuu Prinssillä nyt on ketusta kun sen kesytti.
En pysty ikinä millään ymmärtämään tätä ajatustapaa. Minä näen asian enemmänkin niin että ensin on luonto. Ensin on oltava luonto. Siellä olemme vieraina me ihmiset (yleensä käyttämässä vieraanvaraisuutta törkeästi hyväksi), ja sitten ovat eläimet joilla on aivan sama oikeus olla täällä kuin meillä. Miksi kaikki olisi täällä vain meitä varten? Miten joku voi ajatella että kaikki täällä kuuluu vain ihmiselle? Ja kun tähän lisää miten ihminen on tämän pallon sörssinyt, olemme enemmänkin muille asukeille velkaa. Kaivamme maata omian jalkojemme alta, emme tiedä mitä tapahtuu jos linkkejä luonnon kiertokulusta katkeaa.
Liian moni kokee tärkeämmäksi sen että ruusupensas pysyy moitteettomassa kunnossa kun luonnossa elävän eläimen hengen (kuvittele tilanne jossa vierekkäin eläin ja kasvi, ihminen osoittaa sormellaan sitä eläintä ja sanoo ammu tuo pois, haluan pensaan). Jos minulla olisi piha, ja siellä varmasti olisi myös ruusupensaita, minusta olisi niin viihdyttävää katsella pihalla vierailevia eläimiä, siltikin vaikka puolet ruusupensaastani menisi muihin suihin. Koen niin että pensas, minä ja kani ovat kaikki luontoa ja luonnon hommat menee niinkuin menee (ja että elävä eläin on kivempi asia puutarhassa kuin paikallaan jököttävä pensas). Jos jostain syystä haluaisin suojella jotain kasvattamaani, esimerkiksi kasvimaatani, tai omenapuutani, laittaisin sen ympärille aidan. En todella posauttaisi nälkäistä jänistä tuusan nuuskaksi.
Minua ihmetyttää tämä kummallinen siivousvimma, tehdä kaikesta niin hallittua, siistiä, ennalta arvattavaa. Minua ihmetyttää jokainen eläin joka tulee vielä vastaan, että miten ne ovat onnistuneet täällä säilymään hengissä, kaiken asfaltin ja vimmaisten ihmisten keskellä, nostan hattua, kiva kun tulit vastaan, pysy piilossa. Harva asia ilahduttaa minua yhtä paljon kun jos törmään kävelyllä loikkivaan jänikseen tai puhastelevaan myyrään. Itseasiassa suunnittelen kävelyt sellaisiin aikoihin jolloin niitä näkisi enemmän. Rakastin sitä kevättä jolloin lehtopöllö teki pesän viereisen pikkumetsän puuhun ja sain kuunnella sen kaihoisaa huilumaista huhuilua öisin. Ja herätä aamulla mustarastaan lauluun.
Muistatteko Pikku Prinssin jonka elämän suurimmaksi tehtäväksi oli noussut yhden ruusun suojeleminen lampaalta. Tehtävän tärkeys oli kasvanut niin suureksi että peitti alleen kaiken muun ajattelun ja ymmärryksen. Kaikki kiertyi vain siihen että ruusun on oltava kunnossa. Entä muistatteko sen kun Prinssi sai lopulta ystäväkseen ketun, tämä kertoi miten suuri vastuuu Prinssillä nyt on ketusta kun sen kesytti.
10 kommenttia:
Se paikka, jossa ihminen käyskentelisi luonnon ehdoilla eläinten ja omien lajikumppaniensa kanssa sopusoinussa on paratiisi. Saavuttomaton, ihmiskäsin sitä ei synny (kenties mahdottoman pienelle alueelle) silloinkin on oman pienen valtakuntansa rajoilla katsottava pois ulkomaailmasta, paratiisin keskustaa kohti. Ymmärrykseni mukaan minulla on pieni paratiisi täällä, ihan pieni metsä, pikkuisen peltoa joka kasvaa kauhean hyvää juolavehnää mieluimmin kuin porkkanoita. Talo (vanha) mukavuuksilla sähkövalo ja viemärillinen tiskipöytä. Navetassa kanala ja KANOJA. Ulkosauna vesi kaivosta, kuten sisällekin. Valittelin alkusyksystä räjädyksen omaista hiiripopulaation kasvua, nyt suren jokaista pienta vipeltäjää joka on tuotu eteiseen syötäväksi.
Yhtenä päivänä suuren suuri hirvilehmä keväisen vasansa kanssa juoksi hirmuista vauhtia ohitseni, pois paratiisistani, suoraan metsäatysseuran maille, mitäpä teet? Ihmisen paratiisissa on käärmeitä aina.
Minua henkilökohtaisesti lohduttaa kun olen sen tarpeessa Albert Schweitzer´in teoksesta: Elämänkunnioituksen etiikka WSOY 1965 "Elämänkunnioituksen etiikka käsittää siis kaiken, mitä voidaan sanoa rakkaudeksi, uhrautumiseksi, osanotoksi kärsimyksiin, iloihin ja pyrkimyksiin. Nyt on maailmassa kuitenkin todettavissa se kaamea seikka, että elämäntahto joutuu ristiriitaan itsensä kanssa. Toinen elämä pitää itsensä voimassa toisen kustannuksella, toinen tuhoaa toisen. Vain ajattelevaksi kehittyneessä ihmisessä elämämtahto on tullut tietoiseksi muiden elämäntahdosta ja olla sen kanssa yhteisvastuullinen. Mutta tätä tahtoaan hän ei voi täysin toteuttaa, sillä ihminenkin on sen arvoituksellisen ja kammottavan lain alainen, että hänen täytyy elää toisen elämän kustannuksella ja alituisesti syyllistyä tuhoamaan ja vahingoittamaan elämää. Mutta eettisenä olentona hän kaikin tavoin koettaa päästä siitä välttämättömyydestä, missä vain suinkin voi. Tietäväksi ja armeliaaksi tulleena henkilönä hän yrittää poistaa elämäntahdon sisäisen ristiriidan, niin pitkälle kuin hänen elämänsä vaikutus ulottuu."
Jos jaksoit lukea tänne asti, hyvä niin. Vai oliko? Ainakin nuo AS:n ajatukset ovat kantavia jos tarvitsee kantoapua.
Kiitos Marja ihanasta kommentista. Varaan kirjan kirjastosta heti. Sinun paratiisi on sitä varmasti, sinulle ja eläimilesi (ja sinun vieraillesi).
Minä kyllä ymmärrän ja hyväksynkin välttämättömyyden. Esimerkiksi Afrikan aavikoitumisen sen takia että ihmiset saavat keittopuunsa, niillä ihmisillä on pakko eikä muuta vaihtoehtoa. (Sen sijaan en ymmärrä miksi vaihtoehtoa heille ei entistä aktiivisemmin tarjota).
Mutta en ikinä millään voi ymmärtää sellaisia asioita jotka eivät kuulu näihin välttämättömyyksiin. Niinkuin esimerkiksi istutuksien vaaliminen henkien kustannuksella. Tai tämä hylkeiden metsästyslupien saaminen, kun on jo erityisen hyvin tiedossa miten huonosti niiden pesiminen on onnistunut jäittömien talvien vuoksi ja niiden määrä laskee huimaa vauhtia ihan ilman ihmisen ylimääräistä apua.
On tämä maailma monesti niin ahdistava paikka. Luen sinun kirjasi, jospa se lohduttaisi minuakin.
Anna Rakas!
Siinäpä se, ihminen on sen tuhoamisen lain alainen, on vain tultava tietäväksi ja armeliaaksi. Vieläkö Sinä Rakas Ystäväni todella uskot että ihmiskunnasta niin suuri osa tulee tietäväksi ja armeliaaksi että sillä olisi merkitystä huonoimmassa osassa oleville.
Minä uskon että hyvän tekeminen tulee olemaan tulevaisuudessa entistä pienempien ryhmien ja yksilöiden käsissä.
Afrikan köyhiltä puuttuu vaihdon välineet, pikkuisen öljyä auttaisi kummasti.
Kyllä se lohduttaa, AS oli lohdullisten ajatusten mies. Jos et pysty suuriin, tee pieniä.
En usko en, ja sehän se vasta itkettääkin. Ja suututtaa silti aina. En millään usko että tällä pallolla on tulevaisuutta koska ihmiset eivät viitsi mukavuudenhalussaan ja itsekkyydessään tehdä mitään, edes vaikka tekeminen olisi omaksi edukseen. Saati sitten muiden.
Työssäni kuvittelin että ihmiset olisivat niin iloisia ekologisista kankaistani mutta eihän se olekaan kovin kiinnostavaa asia niin monille. Huokaus.
Huokaus pois. Se ei rakenna SINUA!
Sinun osasi on tehdä Rakkaudella Ekologisia kankaita, haahuilla sitä ja tätä, tehdä ympärillä olijasi iloisiksi kaikkea syleilevällä energiallasi ja laiskuudellasi. Kirjoitella blogissasi taiteesta, ihanista ruuista ja olla murehtumatta
asioista ja ihmisistä jotka eivät yllä Sinun tasollesi. Kun Sinä keittiössäsi päätät tehdä jotain herkkua, montako kertaa se kaatuu vääränlaiseen kattilaan?
Ahhhaahhaa, Marja olet ihana! naurattaa niin kommenttisi viimeinen lause :D
Allekirjoitan tuon syleilevän laiskuuden!
Ehkä se murehtiminen on tarpeellinen vastapaino?
Isoja halauksia sinne Harjavaltaan, murehduttaa heti vähemmän!
Ei murehtuminen ole vastapaino, se on riippa, kivi kengässä, painolasti,se on sitä että ei ole korkin avaaja ja on viinipullo, juhlatällinki ja rankkasade, voimattomuus ja paljon nauramattomia hassuja juttuja.
Niitä on murehtuminen.
Houkutteleeko?
Murehtuminen tekee mielellään pesänsä syliisi, vaatii paljon, eikä anna mitään.
Eipä houkutele sinällään, ei. Mutta jos ei ympäristöasioista murehtisi niin sitten ei tekisi asioiden eteen mitään edes pienellä panoksella.
Mutta jos kokeilisi niin ettei murehtisi liikaa.
Hyvä tyttönen!
Minä yritän nyt selittää että murehtuminen on: EI minkään verran tekemistä. SE on este, aita.Sinulla on ilon lahja käytä sitä. Minä olen pessimisti, siis sopiva murehtimaan. Sinä olet iloisin ja optimistisin ihminen jonka olen KOSKAAN tuntenut, ja sillä lahjalla on käyttöä ja sen viivan alla on aina plus merkkinen tulos. Liika on liikaa, vähän on liikaa, hiukkanen on liikaa, murehtuminen on YMPÄRISTÖMYRKKYÄ.
Meidän pitää Marja selkeesti päästä puhumaan aiheesta nokikkain. En ole ihan varma että tunnistan itseni kuvauksestasi :) Minäkin osaan murehtia itseni esteelliseksi toimintakyvyttömäksi, yleensä se ei kyllä kestä kovin kauaa. Enkä osaa sinua ikinä ajatella pessimistiksi!
Lähetä kommentti