Eilisessa postauksessa kirjoitin elämäntyyliyrittäjyydestä. Törmäsin sanaan ensimmäisen kerran käydessäni muutaman kuukauden pituisen luovien alojen yrittäjyyskurssin. Termi sisältää kaiken sen mistä olen haaveillut, että voisi olla yrittäjä rennosti ja omaa hyvää oloa vaalien. Oli hirmuisen vapauttavaa kuulla että tällainen linja on 'julkisesti sallittu'. Aiheesta on kirjoitettu lukuisia hyviä kirjoja, mm. Jorma Sipilän Osaajasta elämäntyyliyrittäjäksi (WSOYpro, 2006). Kyseisessä kirjassa on mm. mielenkiintoista tilastoa erilaisten yritysmuotoyrittäjien hyvinvoinnista. Elämäntyyliyrittäjät ovat kirkkaasti edellä muita, lisäksi he tuntevat muita yrittäjiä enemmän onnistuneensa työssään, vaikka monesti heillä on pienemmät tulot kuin esim. kasvuyrittäjillä.
Itseasiassa elänätyyliyrittäjyys on hyvin tuttu yritysmuoto menneiltä ajoilta. Minulla on ihana esimerkki, yritys jota ajattelen usein. Kesämökkimme lähellä oli ennen kyläkauppa. Nimitys on hieman erheellinen koska itse kylää ei varsinaisesti paikalla sijaitse, mutta siinä mielessä oikea että kaupan ympärille kokoontui lähistöllä asuvat ihmiset ikäänkuin kylän raitille. Kauppaa pitivät Muhoset, joiden puutalosta oli lohkaistu huone kaupaksi. Kaupan yhdellä sivulla oli kulunut kaupantiski kassakoneineen, toisella sivulla kylmätiski jossa Muhonen leikkasi lihapaloja, siivutti makkaraa makkaran perään ja paketoi ne pieniksi siisteiksi voipaperipakeiteiksi. Jokaista neljää seinää kiersi hyllyt joille oli pinottu puolet kaikista maailmassa ikinä keksityistä tavaroista. Toinen puoli löytyi viereisen huoneen varastosta. En muista ikinä kuulleeni eioota.
Kaupalla oli aina väkeä, eikä koskaan kiire. Jokainen odotteli rauhakselleen vuoroaan, rupatteli samalla asioistaan, uteli muiden asioita (erityisesti kesämökkiläisten, uutta verta katsokaas), tai istuskeli portailla tupakilla. Kaikkien asiointiin kuului ostosten lisäksi itsestään selvyytenä juttutuokio kauppiaan kanssa. Tätä hetkeä ei kukaan kiirehtinyt sillä se oli jokaiselle vuorollaan suotu. Kauppias jaksoi kärsivällisesti ja myhäillen rupatella jokaisen kuulumiset erikseen. Välillä kauppiaan piti lampsia pihan poikki pumppaamaan bensiiniä autoihin pihatienvieren suuresta sylinteritankista. Bensa pumpattiin käsiveivillä ensin mittalasiin, viisi litraa kerrallaan, ja sitten valutettiin auton tankkiin.
Muistan miten pienenä sain jäätelön käteeni ja vaelsin ulos leikkimään talon Pinja-kissan kanssa, tai rapsuttelemaan vanhaa vähän kärttyistä koiraa johon olin onnistunut suureksi ilokseni ystävystymään. Lopulta, kun en enää malttanut odottaa, vaelsin parhaaseen paikkaan, sivurakennuksen leipomoon. Siellä Muhoska leipoi herkkuja päivittäin, työnteli pullia suureen koko seinän levyiseen leivinuuniin, veteli ulos kakkusia ja viinereitä. Kiireettä mutta tasaisella vauhdilla kuin kone rouva vaivasi käsivarret hytkyen taikinoitaan, pursotteli sokerikiehkuroita leivonnaistensa koristeeksi. Hänellä oli päällään suomalaisen maalaisemännän univormu, sellainen pehmeäksi vanuttunut polveen saakka ulottuva vaalea puuvillamekko, ruudullinen tai kukikas, sen päällä leveä esiliina ja päässään niskaan tiukasti solmittu huivi. Kaksi kertaa viikossa saatiin orharieskaa, maailman parasta ohrarieskaa, paksu rapea kuori, kostean kimmoisa sisus. Näinä päivinä oli rouvan tahti nopeampi kuin muina päivinä, sillä rieskoja jonotettiin ja tultiin hakemaan kauempaakin.
Muhosilla oli kaksi tytärtä, toinen asusti jo naapuritalossa omaa perhettään, toinen kävi vielä lukiossa kaupungissa. Molemmat auttelivat kaupassa luontevasti, niinkuin olivat autelleet pikkupenskoista saakka. Koko perhe eli elämäänsä kaupan kanssa, lupsakan rennosti ja naureskellen naapureiden kanssa. Itseasiassa ei tuntunut lainkaan että kauppa oli perheen työ ja yritys. Kaikilla tuntui aina olevan mukavaa, eikä kiire, ei ikinä kiire.
Kun kauppa lopulta lopetettin, oli pariskunta jo pitkään yli eläkeiän, he jatkoivat elämäntapaansa niin kauan kuin jaksoivat ja se tuntui hyvältä. Kummastakaan tyttärestä ei tullut jatkajaa kaupalle. Arvaatte varmaan miten suunnattoman suuren tyhjiön kaupan loppuminen jätti yhteisöön. Eikä tilanne ollut ainoa laatuaan maaseudulla, kyläkaupan pitäminen ei ole enää kannattavaa puuhaa. Kehitys kehittyy joskus väärään suuntaan. Mutta jospa tämä nykyinen Slow-suuntaus (joka sopii loistavasti elämäntyyliyrittäjälle) palauttaisi myös muutaman kyläkaupan iloksemme.
Yhteisöllisyys rules
2 kommenttia:
Se oli tosiaan maailman paras kauppa. Makkarat oli tuoreita ja maukkaita. Lajivalikoima niin suppea, ettei mikään jäänyt vanhenemaan. Eli jos kysyit Gouteria tai herkkusienimakkaraa, kauppias sanoi, että on kyllä tätä metwurstia, kinkkua ja kotleria. Ei tarvinnu oikeastaan sanoa, ettei ole kysymääsi. Ja rieska niin hyvää, ettei päällysiä kaivannut. Aamukylmällä jos mentiin leipää veneellä hakemaan, piti leipä laittaa mahaa vasten lämmittämään.
Olinko minä tosiaan aamukylmällä veneellä leivänhaussa, ikinä? Niin vaikea kuvitella että olisin aikaisin nousut kylmään souteluun... Toisaalta kaupalla käyminen oli niin hauskaa että se ehkä kompensoi riittävästi.
Lähetä kommentti