Ihana oikea talvi on tuonut hiihtolatuja Laajasalon saarelle ristiin rastiin. Tänäänkin, kun tuuli puhaltaa ja lunta tulee viistossa (kovia teräväreunaisia hiutaleita riipii silmiin), lukuisia hiihtäjiä sivakoi ympäriinsä. Mietin miltähän tuntuisi olla joku heistä, sellainen joka rakastaisi hiihtämistä niin paljon, että intoa piukalla lähtisi tässäkin säässä ladulle. Minulla on muutama hiihtäjä-ystävä, hiihtäjästäjä, jotka viikonloppuisin vetävät aamu- ja iltalenkin, viikolla pääsee harmillisesti vasta töiden jälkeen. Jos pinnistän, voin kuvitella sulavat vedot, vauhdin riemun, kauniin lumisen maaston, ruumiin joka hiihtelee keveästi kuin kone, niin että silloin hiihtäminen voisi olla kivaa. Jos em. ehdot eivät täyty hiihtäminen on helvettiä.
Muistan (varmasti muistatte tekin?) koulun hiihtotunnit jotka tehokkaasti pesivät viimeisetkin rippeet hiihtämisen mukavuudesta. Rivissä puskettiin menemään, puolivälissä kääntymispaikkaa kohti ensimmäiset pinkojat tulivat jo vastaan, vahingoniloinen virne naamalla. Olen aina inhonnut kaikenlaista ohjattua ryhmätekemistä ja ehdottomasti kamalimpia näistä on ryhmäliikunnat. Näiden ylivoimaisena kuninkaana rivissä hiihtäminen, kääntyä ei voinut, joku hiihti aina kannoille, sukset lipsuivat joka kerta jos niiden pohjiin ei kertynyt tiivis paukku nuoskalunta (jolloin tuntui kuin suksissa olisi ollut korot) ja rajallisessa ajassa oli homman hoiduttava. Minulla on ruumiinmuisto siitä miten alkoi tulla hiki ja miten kylmä alkoi jäytää hien kanssa. Hyi.
Mietin aina, ja sanonkin, miten koulu pilasi minulta hiitämisen. Aamubussissa aloin miettiä että pidinkö hiihtämisestä sitten ennen koulua. En tiedä, minkäänlaista muistikuvaa asiasta ei ole. Luultavasti, itseni tuntien, jo lähtökohta oli heikko.
Nämä herrat hiihtivät varmasti reippaasti kouluun joka päivä kymmeniä kilometrejä. On se onni että minä pääsin bussilla.
Kuva täältä mielenkiintoisen Piippuhiihot-historiikin kera.
Muistan (varmasti muistatte tekin?) koulun hiihtotunnit jotka tehokkaasti pesivät viimeisetkin rippeet hiihtämisen mukavuudesta. Rivissä puskettiin menemään, puolivälissä kääntymispaikkaa kohti ensimmäiset pinkojat tulivat jo vastaan, vahingoniloinen virne naamalla. Olen aina inhonnut kaikenlaista ohjattua ryhmätekemistä ja ehdottomasti kamalimpia näistä on ryhmäliikunnat. Näiden ylivoimaisena kuninkaana rivissä hiihtäminen, kääntyä ei voinut, joku hiihti aina kannoille, sukset lipsuivat joka kerta jos niiden pohjiin ei kertynyt tiivis paukku nuoskalunta (jolloin tuntui kuin suksissa olisi ollut korot) ja rajallisessa ajassa oli homman hoiduttava. Minulla on ruumiinmuisto siitä miten alkoi tulla hiki ja miten kylmä alkoi jäytää hien kanssa. Hyi.
Mietin aina, ja sanonkin, miten koulu pilasi minulta hiitämisen. Aamubussissa aloin miettiä että pidinkö hiihtämisestä sitten ennen koulua. En tiedä, minkäänlaista muistikuvaa asiasta ei ole. Luultavasti, itseni tuntien, jo lähtökohta oli heikko.
Nämä herrat hiihtivät varmasti reippaasti kouluun joka päivä kymmeniä kilometrejä. On se onni että minä pääsin bussilla.Kuva täältä mielenkiintoisen Piippuhiihot-historiikin kera.
2 kommenttia:
Mahoton, miten kivoja kuvia löydät teksteihin. Vai kirjoitatko tekstit kuville. Isäs ja äitis, vaikka varsinaisia urheiluneroja olivatkin, eivät varmaan vieneet sinua varsinaisesti hiihtämään. Opetettiin kuitenkin periaate. Yks ystävien lapsi sanoi tässä opetteluvaiheessa, kun tuli sisään pihalta hiihtämästä, itkien: Nämä sukset pittää vaihtaa, nämä on rikki.Ne niät menivät ristiin.
Muistan opettelun kotipihalla ja se oli kivaa, muistan että oli varoiteltu että se on kyllä vaikeeta tuo hiihtminen ja olin vähän pettynyt kun ei se niin vaikeeta ollutkaan. Enpä tiennyt tulevasta silloin.
Lähetä kommentti