Inspiraatioaika

Elän ihanaa aikaa juuri nyt, sylissäni tempuroi paljon hauskoja, kiinnostavia ja inspiroivia tilauksia ja niiden suunnittelua. Päässäni pyörii unia myöten kuvia ja erilaisia tekniikoita, värejä ja aatoksia joita kuvissa käyttää. Työpöytäni kotona ja atlejeessani pursuavat luonnoksia ja ideoita. Olen hajamielistä seuraa ja vaivun usein omiin aatoksiini pitkiksi ajoiksi. Suunnitteluaika on huikeaa, kaikki tiet avoinna. Sitten täytyy alkaa karsia ja vähentää ja lopulta käydä raakaan työtön kiinni. Kivaa sekin, tietenkin, mutta mikään ei vedä vertoja kun voi olla ja antaa ajatusten pyrähdellä vapaina. Tosin tietenkin kaikki muu jää paitsioon, koti on sekaisin, moni asia jää odottelemaan, eikä ystäville ole 'aikaa'. Mutta pian palaan taas ihmisten ilmoille inspiroituneena ja uudistuneena.

Rantakoski Designsin tyynyjä tämän viikon Me Naiset-lehdessä.

Kylien kupit

Luin eräästä seuraamastani blogista Kylie Johnsonista ja hänen Paper Boat Press yrityksestään. Kylie on runoilija ja keraamikko. Näistä kahdesta syntyy ihana paketti. Hullaannuin jostain syystä ihan hirveän paljon runokupeista ja haaveilen kattavani niillä aurinkoisten ja laiskojen sunnuntaiden aamupalapöydän. Blogilinkistä kuvia taitelijan ateljeesta. Eikö teistäkin astiat kaipaisi alleen kivemman pöytäliinan...?

when the layers subside and the fortune is empty the pigment of our days will echo pure and i will be nowhere if not with you


for every harmony she knew the definition of light, and the importance of wonder


things that kept them apart held them together


sideways you speak to me in the silence of the midnight rain


and next he said: how tiny it is we whispered, winter has gone beneath the misty places of your shadow... ships are my language and light your storm

Samettinen herkku

Kerran viikossa kasvisruokaa on onnistunut hyvin ja herkullisesti. Toivotavasti niin tapahtuu myös Helsingin kouluissa, jokseenkin huvittavaa mikä polemiikki siitä on syntynyt. Ikäänkuin kasvisruoka automaattisesti olisi ravintoarvoiltaan huonompaa. Minusta ajatus on esimerkillinen ja loistava. Ilmasto kiittää, eikä kenenkän lapsonen varmasti kuole nälkään, eikä näivetykään, jos syö kerran viikossa kasvislounaan.

Jos ikinä mielitte tehdä syntisen hyvän kasvispiiraan, tässäpä inspiraatio. Lupaan että vie kielen mennessään ja sopii ihanaisesti hemmottelemaan parhaita ystäviänne.

Feta-sipulipiiras

Pohja:
200g margariinia
4 dl grahamjauhoja (tai vehnäjauhoja, tai näiden seosta)
4 rlk kylmää vettä

Täyte:
3 suurehkoa sipulia
2 pakettia fetajuustoa
3,3 dl purkki kuohukermaa
5 kananmunaa
Mustapippuria

Jos haluat keventää jätä toinen fetapaketti pois ja vaihda kerma kerma-maitoon, tai kevytmaitoon. Omatunto on kenties puhtaampi, mutta piiraasta ei tule yhtä kermaisen samettisen pehmeä...


Pohjan valmistus:

1. Laita uuni lämpiämään 175 asteeseen.
   
2. Nypi jauhot pehmeään margariiniin tasaiseksi seokseksi.
3. Lisää kylmä vesi ja sekoita nopeasti, ja niin vähin liikkein kuin mahdollista, seokseen (ettei taikina sitkisty).
   
4. Taputtele taikina jauhoisin pikku sormin piirasvuoan pohjalle ja reunoille.

Ja täytteen valmistus:

1. Silputa sipuli ja kuullota ne oliiviöljyssä hitaasti pehmeiksi ja makeiksi. Sipuli saa pikkuisen ruskistua, muttei paljon.
2. Levitä sipulit pannukuumina pohjan päälle.
3. Murskaa sormin feta murusina sipulisilpulle ja jauha myllystä mustapippuria reippahasti mukaan.
   
4. Sekoita kerma ja munat. Kaada joukkoon.
5. Paista n. 40 minuuttia, tai kunnes piiras on saanut kevyen rusketuksen ja on hyytynyt keskeltä.
6. Nautitaan hetken levähdyksen jälkeen ehdottomasti salaatin kera ja salaatissa olisi parasta olla viinietikkainen kastike, mielellään valkosipulin makuinen.

Vinkki: Erityisen ihanaa piiras on kesäsipuleiden aikaan jolloin sekaan laitetaan myös herkulliset sipulin varret. Kuullota silloin sipulia ensin ja heitä pilkotut varret pannulle vain hetkeksi. Sekoita sipuli ja feta keskenään niin että piiraan pälle jää näkyviin kauniita vihreitä väripilkkuja.

Viepi kielen mennessään

Joolsin jalokiviä

Fanitan Jools Hollandia. Erityisesti siksi että hän on saavuttamansa aseman turvin päättänyt tarjota esiintymismahdollisuuden uusille, tai tuntematomille esiintyjille. Joolsin ohjelma sekoitus uutta, kummallista, vanhaa, tunnettua ja yllätyksiä. Usein musiikki ei natsaa makuuni, mutta joskus seasta löytyy helmi ja niin kävi lauantaina. Hauska uusi tuttavuus The Imagined Village, sekoitus Intiaa, Arabiaa ja Irlantia. Jokseenkin yllättävä yhdistelmä, mutta toimii kiinnostavalla tavalla.

YouTubesta löysin lisää heidän musiikkiaan, kappaleet kaikki jokseenkin erityylisiä, nyt täytyy hankkia CD. Voin kuvitella miten maalaukset luistaa tämän musiikin tahdissa, sopivan rytmistä ja mielenkiintoista.

Keno kelkka

Suomalaisilla (rankasti yleistäen) on kummallinen sokea usko että Suomessa on aina kaikki hyvin ja huolehdittu parhain päin. Moni asia toki onkin. Mutta esimerkiksi luonnonsuojelu on ällistyttävän (törkeän) kehnoa ja laahaa jäljessä, sikala- ja turkistarhakauheuksia pääsee edelleenkin tapahtumaan, vaalirahasotkut, köyhyysrajan alla elävien suuri määrä jne. Tuntuu että meillä on ollut pitkään joku hys-politiikka vallalla, että kunhan kaikki hoidetaan hiljaa maton alle pian, eikä kansalaisten uskoa Suomen erinomaisuuteen horjuteta, kaikki menee hyvin. Tieto lisää tuskaa ja levottomuuksia, alkavat vielä vaatia jotain.

Yksi suurista yleisistä ajatuksista on että Suomen terveydenhuolto on maailman parasta. Katin kontit. Varmasti osaamista löytyy, mutta koko kelkka tuntuu kulkevan vain toisella jalaksella. Hoitoon ei pääse, tutkimuksia ei tehdä, lääkäriajan saa kolmen kuukauden päähän. Hoitotakuu toimii näennäisesti, vastaanotolle pääsee kolmessa kuukaudessa mutta jatkotutkimuksien jokaista vaihetta joutuu odottelemaan samat kolme kuukautta. Henkilökuntaa ei ole ja ne vähät joilla on vielä työ, ovat niin stressaantuneita etteivät meinaa jaksaa jalkaa toisen eteen siirtää. Lääkäreillä ei ole aikaa ja ovat usein väsyneitä ja tylyjä. Paitsi tietenkin jos menet yksityiselle ja maksat paljon, etenkin jos jatkotutkimuksia seuraa. Hesarin taannoisen artikkelin mukaan suomalainen lääketieteellinen tutkimus on luisunut jonnekin 60-luvun tasolle ja paljon alemmaksi kuin ennen länsimaiden listalla.

Vertaan sumeilematta Belgiaan. Julkista ja yksityistä sektoria ei ole. Sen sijaan on ihanat lähilääkärit ja sairaalat. Kaupungeissa lähes joka korttelista löytyy ainakin yksi lääkäri, usein muutama. Näille lääkäreille pääsee samana päivänä ja kas, sinulla on ihan oma perhelääkäri joka tuntee ruumiisi ja sielusi, ja jonka tapaat joka kerta kun vaivoja ilmenee. Ja hän on ystävällinen. Ja kiireetön. Aina ja joka kerta. Jos jotain epäselvää löytyy, tutkimuksiin pääsee saman tien, eikä niissä säästellä. Ja hoitoon suoritaan saman tien. Lähilääkäri tulee kotiin jos on tarvetta, monet päivystävät viikonloputkin. Jos oma lääkäri ei päivystä, voi soittaa tiettyyn numeroon ja toisen lääkärin saa kotiin muutamassa tunnissa. Toki voi mennä myös sairaaloiden päivystykseen, eikä odotella tarvitse tuntikausia. Niin, maksu vaihtelee 12 ja 18 euron välissä (saattaa olla noussut nykyisin) ja siitä saa osan takaisin.

Laboratorioita löytyy jokaisessa kaupunginosassa ja niihin voi mennä lähetteen kanssa milloin vain, jonottamatta. Apteekkeja löytyy parin korttelin välein ja he toimittavat lääkkeet kotiin jos potilas on liian sairas lähtemään itse apteekkiin. Omakohtaista kokemusta ei synnytyksistä ole mutta belgiassa asuvat suomalaiset äidit halusivat synnyttää belgiassa koska hoito, kohtelu, jälkihoito jne oli niin paljon parempaa ja mukavampaa.

Oliko meillä ennen näin? Muistan ainakin että lapsena sairastaessani lääkäri on tullut pari kertaa kotiin. Muistan toisaalta myös jonottaneeni päivystyksessä tuntikausia aina. Toivottavasti Belgia pystyy pitämän systeemin edelleenkin tällaisena, olo oli kuin herran kukkarossa. Kohtelu ystävällistä ja huolehtivaa. Tutkimuksiin joutuessani aina järjestettiin paikalle englantia puhuva henkilö. Homma toimi ripeästi ja kaikki tutkittiin aina perin pohjin. Aijai, että tuota on ollut ikävä jo moneen otteeseen. Ei suju täällä Suomessa, ei.

Ihanan ihmisen muisto

Sairastin vatsatautia ja mutkan kautta ajauduin ajattelemaan erästä ihanaa ihmistä. Tiedättehän kun kirjoista saa usein lukea henkilöistä jotka jotenkin olemuksellaan muuttavat arkea erityiseksi? Lapsuuteeni kuului sellainen oikeasti.

Annikki ja Heikki olivat vanhempieni ystäviä ja asuivat lapsiensa kanssa Tampereella. Vierailimme heillä satunnaisesti ja reissut olivat aina hauskoja. Jo automatkalla kaikkiin tuntui tarttuvan kiva reissufiilis. Perillä isäni ja Heikki jotenkin taantuivat takaisin opiskelijapoijjiksi, pöljäilivät ja hölmöilivät pieruhuumoritasolla, se oli meistä lapsista hauskaa. Heikki osasi laulaa meksikon pikajunan alusta loppuun hauskasti, kärtimme uusintaa päivittäin.

Mutta juuri Annikilla oli kyky muuntaa kaikki maagiseksi. Muistan monia aivan tavallisia tapahtumia, kuten esimerkiksi sienien poimiminen joka muuntui hurjan hauskaksi aarteen metsästykseksi, tai koti-iltapäivä josta vaan tuli jotenkin kummasti hirmukivaa ilman ihmeempää ohjelmaa. Kerran keitimme suloisesti tuoksuvaa ruusuhajuvettä itsekerätyistä ruusun terälehdistä, muistan selvästi vieläkin miltä se tuoksui ja miten erityistä sen tekeminen oli. Annikki kuljetti mukanaan maagista taika-auraa joka muutti kaiken jännittäväksi. Hänen olemuksensa oli sellainen pursuileva, jutut kummallisia ja hauskoja, ideat uusia. Ruoka oli parempaa, aamut ihania herätä, aina nauratti ja en ole varmaan ketään niin tarkoin kuunnellut. Annikin lähellä oli hyvä olla.

Muistan erityisesti sen että minun oli vaikea nukahtaa vieraassa sängyssä, ja aina joka ilta Annikki tuli juttelemaan minulle valojen sammuttamisen jälkeen, varmistamaan että oloni olisi hyvä. Hänellä oli erilaisia kivoja kikkoja joilla nukahtaisin. Tarinoita ja juttuja. Tupsaus hajuvettä ranteeseen. Odotin sänkyyn käpertyneenä tietäen että pian Annikki hipsuttelee huoneeseen ja ollaan hetki ihan kahden. Kerran hän toi minulle pienen vihreän muovisen krokotiilipyykkipojan. Antoi sen käteeni ja sanoi miten heidän lapsensa nukahtavat paremmin kun saavat puristaa jotain pientä kädessään. Pehmolelufriikkinä mietin epäilevästi asian toimivuutta mutta kohtapa kuitenkin nukahdin.

Tästä aasin silta siihen mikä Annikin tällä kertaa toi mieleeni. Olin todella kipeä, makasin sohvalla mielestäni juuri kuolemassa, kädessäni puhelin jolla 'viimeisillä voimillani' viestitin ystävälleni että peruisi päivän tärkeän tapaamisen. Puhelin jäi käteeni ja kas, jotenkin puhelimen piteleminen kädessä tuntui hyvältä ja rauhoitti. Rentouduin ja sain nukahdettua. Varmaan joku geeniperimäturva, huonosti käy jos nukahtaa puuhun puristamatta oksaa tiukasti käsillään. Tai sitten se oli ajatus Annikista.

Muusa

Ruostevilla antoi minulle ihanan lahjan linkkivinkin muodossa. Katselin linkin videon ja jäin sitä ajattelemaan. Minun on pakko laittaa se tähän alle katseltavaksi.

Kirjoitin taannoin läjäytyshetkistä ja kuvasin yhtenä niistä luovaa prosessia kun joskus kynään tai pensseliin tarttuessani kuvat ja ideat ikäänkuin valuvat paperille, tai kankaalle. Kuva tuntuu muodostuvan melkein itsekseen, olen jossain flow-tilassa, tai ehkä väline. Se on tavallaan pelottavaa, koska tuntuu ettei se tullut kokonaan minusta. Ja sitten pelottaa myös se että tuleeko se takaisin enää ikinä jos se en ollut kokonaan minä. Ja että jos se en ollut kokonaan minä, mikä se oikein oli. Oikeasti ajattelen asian niin että alitajuntani on ideaa jo työstänyt ja se on valmis päässäni, se pitää vain piirtää ulos. Otan yhteyttä jonnekin yliminään. Mutta oli niin ihanaa kuulla jonkin muun kuvailevan aivan samaa tunnetta. Ja myös sitä turhaumaa ettei tämä suinkaan tapahdu aina. Helpotti.

Hauska kohta on kertomus Tom Waitsista joka autolla ajaessaan "kuuli" aivan loistavan laulun pätkän, mutta ei voinut kirjoittaa sitä ylös kun ei löytänyt mistään paperia, kynää, tai nauhuria. Lopulta lopen turhautuneena hän katsoi auton ikkunasta ylös taivaisiin ja sanoi "Give me a break, I am driving!" ('annahan nyt vähän armoa, minä ajan nyt autoa', vapaa käännös). Tai runoilijasta joka "kuuli ja näki" runon lähestyvän rytinällä ja joutui juoksemaan hullun lailla kotiin että ehtisi paperin ja kynän luo ennenkuin runo kerkeää mennä ohi (niin kauas kunnes törmää toiseen runoilijaan). Ja kuinka joskus hän onnistui saamaan viimetipan otteen runon hännästä ja kelattua runon kiinni paperille, tosin takaperin.