Asettumista

Tänä aamuna ensimmäistä kertaa uudessa kodissa vanha Kuningatar Ytte kipusi sänkyyn anivarhaisesta alkaen puskemaan naamaa ja mouruamaan. Olin iloinen ja harmissani. Iloinen siksi että Kuningatar alkaa olla viimeinkin tottunut uuteen kotiin ja liikkuu siellä kuten entisessäkin. Harmissani siksi että olisin mieluusti nukkunut vielä muutaman tunnin.

Veikko, hiukkasen vähemmän vanha ja huomattavasti vähemmän kuningatar oli muutosta tohkeissaan. Sillä oli hauskaa, hyppi laatikoista toisiin, tarkisti kaapit ja komerot, nuuski jokaisen nurkan ja kulman moneen kertaan. Välillä se kävi nukkumassa tukkiunet joista se ei havahtunut kovimpaakaan ääneen. Mietittiin että sen pää on ylikuumentunut kaikista uusista hajuista ja äänistä. Kuningatar majoittui boksiinsa ja kävi ulkona vain syömässä ja vessassa. Vesi sille kannettiin boksin viereen ettei rouva kuivahtaisi. Mutta nyt molemmat ovat asettuneet uuteen kotiin, helpotus, sillä pelkäsin miten vanhukset jaksavat kaiken uuden.

Eilen iltauinnilta palatessamme olin niin iloinen että päätimme jäädä Laajasaloon (vielä ainakin toistaiseksi). Ajatuksissa oli isompi koti jossakin kauempana, mutta Laajasalosta raaskitti lähteä, meren ja luonnon ääreltä. Naapuritalon asunnon myynti-ilmoituksen huomasin vahingossa. Menin lähinnä uteliaisuudesta sitä katsomaan eräässä sunnuntainäytössä. Pian raahasin belgialaisen miehenkin katsomaan. Jotenkin paikka tuntui heti kodilta. Päätimme aivan puun takaa lykätä suurempaa muutosta ja tehdä nyt vain pieni. Hitsin hyvä päätös, oli niin kiva pyöräillä tuttuja kinttupolkuja viilenevässä illassa, paljain jaloin, hiukset valuen suolaista merivettä.

Uusi koti

Pitkästä aikaa jälleen. Tähän väliin on mahtunut töitä, nyrjähdys ja muutto. Muutto on iloista 30 asteen helteessä. Onneksi sentään laatikoiden ja huonekalujen kantamisen suoritti muuttofirma*. Eilen saimme viimeisetkin muuttolaatikot tyhjennetyiksi ja siivotuksi, ihanaa. Alkaa pikkuhiljaa tuntua kodilta. Mutta nyt alkaa se aikaavievin vaihe.

Muutto yllättää viimeistään sitten kun huomaa etteivät vanhat huonekalut, valaisimet ja maalaukset toimi uudessa kodissa. Verhotkin olivat liian lyhyet. Keittiöstä puuttuu juuri sellainen kaappi jota tarvittaisiin. Sekä aamiaispöytä. Olohuoneeseen sopisi kivasti kapea senkki. Uusi sohva on jo ostettu, mutta sitä joutuu odottamaan elokuun lopulle saakka. Uskaltaako ostaa senkkiä ennenkuin sohva on kotona. Entinen olohuoneen lamppu ei sovi uuteen huoneeseen, ja toiset lamput tarvitaan ruokapöydän päälle joka ei enää ole keittiössä. Asunnossa oleva kaunis ja siisti tapetti ei sovi huonekaluihimme ja se menee pakosta vaihtoon. Tarvitsemme siis kaikkea ennenmainittua (ja paljon muuta) lisää, se taas vaatii lukuisia tunteja jalkatyötä ja pähkäilyä. Ymmärrän hyvin miksi ihmiset palkkaavat sisustussuunnittelijoita, aikaa ja aivokapasiteettia säästyy. Hermojakin.

Positiivisia seikkoja uudesta kodista:

1. Ikkunoista, kaikista ikkunoista, on ihanat näkymät (ehkä suurin syy miksi juuri tähän muutimme) (toisaalta kaikesta positiivisuudesta huolimatta se asettaa rajoituksia huonekalujen sijoitukselle koska yritämme saada ne niin että istujalla olisi kaikkein parhaimmat näkymät ulos. Sisutuksellisuudessa joutuu tekemään kompromisseja. Mutta kuinka paljon? Sitä yritämme päättää siiretelemällä huonekaluja edestakaisin).
2. Roskiskatoksessa on energiajäteastiat. Tuntuu hyvältä huomata ettei kaatikselle enää menee juuri mitään.
3. Koti on aivan mielettömän hyvässä kunnossa. Mikään ei ole likaista tai irvota mistään (vielä). Makuuhuoneen maalasimme uusiksi vain koska vaalea lila ei ollut oikein makuumme (uusi väri on murskattua vadelmaa ja kermaa).
4. Vanhat kissarouvat selvisivät hengissä muutosta. He ovat jo täysin mukauttaneet rutiininsa tänne. Viileä laattalattia keittössä on heille helteellä helpotus.
   
5. Olen aivan rakastunut keittökaappeihin jotka ovat jostain 60-luvulta. Ne on juuri maalatut ja puhtaat, ihanan tunnelmalliset ja jotenkin niin aidot. Keittiö oli toinen seikka johon oitis rakastuin. Ja matalampi tasokorkeus sopii 160cm pitkälle naisimmeiselle paljon nykyistä korkeampaa paremmin.
6. Vaatehuone on jättimäinen.

Tänään matkaan Etolaan hakemaan lisää säilytyslaatikoita ja hengareita. Siistin viimeisetkin tavaramurut. Sitten hengähdän loppupäivän. Huomenna jatkuu työt jotka ovat muuton aikana päässeet kasautumaan. Jossain vaiheessa viikkoa pitäisi käydä huonekalukaupoissa. Ensi viikolla toivon kovasti ehtiväni lomalle ja mökille. Päätän raporttini täältä tähän.

*) Jos tarvitsette muuttoapua Helsingissä voin erityisen lämpimästi suositella muuttofirmaa nimeltä Ja-Ki. Kaikki neljä miestä olivat mukavia, jutut hauskoja, tunnelma rento ja letkeä. Palvelu oli erinomainen, jokaikinen laatikko tarkastettin, vietiin oikeaan huoneeseen ja asteltiin niin että ne on mahdollisimman helppo purkaa. Siinä sivussa käännettiin ruokapöytäkin oikein päin oikealle paikalleen. Lisäksi kaikki sujui ällistyttävän nopeasti vaikka maksu on tuntivelotteinen.

Stressaamisesta

Olen edelleen pohtinut stressiä ja stressaamista. Kevät on ollut poikkeuksellisen kiireinen ja kesä jatkuu samalla tahdilla. Yrittäjälle kiire on oikeastaan erittäin hyvä asia, mutta stressaaminen ei auta niin yhtään. Ketään. Ei edes yrittäjää.

Stressaaminen, sitä että ajatuksissani pyörii koko ajan tulevat työt ja aikataulut. Yöllä herään hetkeksi, heti asiat syöksähtävät mieleen ja uni on kaukana. Aamulla herään työajatuksiin, yhtä työtä tehdessä mietin seuraavia. Illalla lähden töistä ja mietin mitä huomenna ekaksi ja sen jälkeen. Niin hölmöä, siksi olen miettinyt paljon hetkessä elämistä.

On nimittäin niin että sillä hetkellä kun muistan ajatella että nyt olen vain tässä ja teen juuri tätä hommaa, tuntuu että tietoisuuteni leviää rennommalle ja laajemmalle, huomaan muitakin juttuja niinkuin eilen huomasin että tuuli havisee taas puissa (lehdet ovat yllättäen ehtineet kasvaa niin isoiksi) ja ilahduin havinasta suunnattomasti. Rentouduin oitis ja sen hetkinen homma tuntui kivalle. Niin pienestä kiinni kun vaan muistaisi. Vaan kun ei muista, on jossakin stressikiireputkessa joka jo ajatuksena stressaa lisää. Ei kuule ei huomaa miten ihanaa kun on kesä, miten ihanaa kun saan tehdä omia töitäni. Että juuri se hetki jossa olen on hieno ja keskittymisen arvoinen, olemisen arvoinen. Että se on ainoa joka minulla oikeasti on ja josta voin oikeasti nauttia.

Kuulostaa kenties hörhözeniltä mutta huomaan että jokaikinen kerta kun muistan pysähtyä hetkeksi ja miettiä olevani tässä ja nyt, oloni parantuu heti. Saman tien. Rentoudun. Olen onnellisempi. Sulan.

Enkäpäivästä päivää

Heräsin aamulla enkäpäivään. Niitä kummia päiviä jolloin tuntuu että on puoli askelta itseään jäljessä, asiat ei luista ja koko ajan päällä harmitus. Nämä päivät on minusta kummallisia koska ne tulevat ihan puun takaa itsestään etukäteen ilmoittamatta ja niihin vain pahaa aavistamatta herää. Tietää oitis että jaaha tämmöinen päivä sitten.

Kompuroin itseni läpi aamun, pakkasin kömpelöiden kamat pyörään ja lähdin postiin hakemaan pakettia joka olikin sitten jostain enkäpäivän syystä oli mennyt väärään postiin. Pyöräilin toiselle postille entistä kiukkuisempana. Kakkospostin ja työhuoneen välissä törmäsin arvaamatta tuoksumuuriin, iso kaari kukkivia ruusupensaita aivan yllättävässä paikassa. Tuoksu oli niin ihana että oli pakko kääntyä takaisin ja pysähtyä haistelemaan. Kauniitakin olivat, valkeita ja punaisia ja vaalean punaisia. Ja kas, oloni parani kertaheitolla.

Mietin että voisiko enkäpäivät muuttaa hyviksi tekemällä heti aamulla jotain hirmukivaa rutiineista poikkeavaa. Kun selkeästi ruusuja tuoksutellessa sain itseni kiinni ja olin taas normirytmissä. Onko niin että joskus itselleen pitää antaa hieman ylimääräistä aikaa saada hetkestä kiinni?

Sitten mietin että miksi, oi miksi, hetkessä eläminen on niin vaikeaa. Huomaan että koko ajan päässäni seilaa tulevia tehtäviä ja järjestyksiä. Olisin paljon onnellisempi jos aikatauluttamisen jälkeen sulkisin aktiiviset ajatukset seuraavilta ja elisin juuri tässä hetkessä (anteeksi vaan että toistan itseäni tässä asiassa) ja siinä tehtävässä joka on käsillä, pyöräilyssä, tuoksuissa, kankaiden tunnussa käsissä, värien sekoituksen hurmassa, kahvitauossa. Ilman että ajattelisin mitä seuraavaksi, mitä sen jälkeen, mitä huomenna, ensi viikolla, ensi syksynä. Ihan turhaakin stressaamista koska ei asioita ajattelemalla tee kun ne tehdään aina joka tapauksessa ajallaan. Oppisinko laittamaan aikataulut paperille ja sitten tyhjentämään pään niistä sille hetkelle jossa olen. Ehkä silloin kuulisinkin sen ylimääräisen hetken tarpeen enkä joutuisi enää enkäpäivän kynsiin.

Tällaisen ilahduskuvan sain belgialaisen miehen isältä jonka hoiviin ruusuni jäivät. Kuinka kauniisti ne kukkivatkaan, ihanat.

Paratiisi livenä

Esittelen teille erään blogin jossa suomalainen nainen, Taru, elää elokuvamaisen ihanaa elämää espanjalaisen (?) miehensä Alexin kanssa. Tarina menee kutakuinkin näin:

A ja T tutustuvat ja tästä hetkestä kuukauden päästä puhuivat purjehtimisesta yhdessä jonnekin pitkälle reissulle. Ja kas sitten läksiväitsen purjehtiman ympäri maailman. Blogi kertoo tästä reissusta ja on höystetty häikäisevin kuvin. Ah niin ihanin kuvin, ihanista paikoista, ihanin värein ja tunnelmin. Sen lisäksi että matka käy maailman ympäri he ovat järjestäneet niin kivasti että tekevät viikon jokaisesta kuusta etätöitä (nii-in, keskellä sitä trooppista paratiisia, veneen kannella, pasaatituulten viilentäminä), joilla elättävät itsensä ja saavat aikaan jopa säästöjä. Niinpä he voivat jatkaa elämäntapaansa niin pitkään kuin siltä tuntuu.

Pysähtyä kivaan paikkaan päiviksi, viikoiksi, kuukausiksi, jatkaa matkaa kun tulee tunne. Lipua postikorttimaisemista toisiin. Syödä sushia joka on tehty kalasta jonka juuri kalastivat ja aamupalaksi vastapoimittuja troopppisia hedelmiä, juoda iltaisin auringonlaskiessa kannella tai valkealla hiekkarannalla coctaileja. Yöpyä silloin tällöin salaisissa luksusmajapaikoissa. Tämä autuuden lisäksi molemat ovat törkeän kauniita, Taru etenkin. Ja vaatekaappikin on täynnä järjettömän hintaisia upeita design-vaatteita ja -kenkiä.

Eihän kukaan voi elää oikeasti näin, mietin, ja tsekkaan uudet postaukset kateus-rakkaus-mentaliteetilla. Niin ihanaa ja niin kaukaista. Ei tunnu todelliselta, vaan elokuvalta, romaanilta, päiväunelta. Silti ilolla sukellan postauksien mukana palasiin paratiisia. Huikaisevaa että joku voi näin.

Blogiin klikkaamalla: The World Tour - Alex and Taru-

Kohtaamisia

Eilen illalla yömyöhän pyörä-juoksulenkillä tein ylimääräisen lenkin tipauttaakseni erääntyneet äänikirjat kirjaston palautusluukusta. Kun saavuin kirjaston pihaan huomasin että pihalla jolkotteli kettu. Aika nukkavierun laiha tapaus, talvikarva läiskittäin lähdössä. Saapumiseni ei tehnyt häneen sen kummempaa vaikutusta. Ehkä toinen korvista värähti minua kohti. Repolainen nuuski ja ruopsutteli maata, jätti hajumerkin koivun juurelle, humpsutteli ihan rauhakseltaan puuhiaan. Minä seisoin jähmettyneenä, äänettä, säikyttämättä ja sykkyrällä. Pian kettu jatkoi matkaansa ja jatkoin tiputelemaan cd:t luukkuun.

Kun toimitus oli ohi, kävelin pyörälleni ja yllätyin. Kas kettu oli kiertänyt toiselle puolelleni ihan hiljaa vaivihkaa, noussut viereisen pihan korkealle kukkaistutukselle muutaman metrin päähän seisomaan. Ja sieltä katsoi korvat hörössä minua. Niin tiiviisti ja liikkumatta. Haa, ehkä olinkin kiinnostavampi kuin teeskenteli. Syvän ihan sykähti, oli niin hieno ja kaunis.

Ketun lisäksi näin jälleen Julianiksi ristimäni jäniksen joka löytyy aina samasta paikasta, työmatkan varrelta kohdasta jossa on ilmeisen herkullista ruohoa. En ole koskaan nähnyt siellä kuin yhden jäniksen ja päätin että se on aina sama tyyppi (tai sitten ne noudattavat jotain jänisetikettiä että vain yksi kerrallaan). Hendrikin tapaamme taas Laajasalon urheilukentän viereisiltä pihoilta (en uskalla kertoa tarkkaa paikkaa ettei sen kotikolo paljastu...). Hendrik oli postauspaikallaan jo viime kesän öinä. Tänä kesänä sillä on tyttöystävä. Nenät yhdessä rouskuttelevat kasviksiaan. Onkohan ensi kesänä luvassa perheenlisäystä.

Olen niin iloinen aina kun näen villiä elämää kaupungissa. Minusta se on jonkinsortin riemuvoitto. Lisääntykää ja täyttäkää maa! Minulla ei ole mitään sitä vastaan että kompuroisin eläimissä kotiovellani.

Kuva Jiri Bohdal

Lapsuuden flow

Katselin pihalla 10-vuotiasta poikaa joka oli ilmeisesti päässyt koulusta aikaisemmin kuin muut talon lapset. Siellä se odotteli lievän pitkästyneenä. Pojalla oli hieno vesipyssy jolla se esitteli-ampuili. Ilmaan, seinään, maahan. Sitten piirteli kuvioita ampumalla asfalttiin, kuviot muuttuivat koko ajan kun poika 'tutustui käsillä olevaan materiaaliin'. Kohta poika kuvioi puisia portaita, kiviä ja sitten hiekkalaatikon hiekkaa. Näin niin selvästi miten ajatus kuljetti poikaa, tekeminen. Ei siinä aktiivisesti ajateltu, asia vaan johti toiseen, mielenkiinto ja mualiman asioihin tutustuminen. Poika oli ihan omassa mukavassa kuplassaan, lapsuusflowssa.

Muistin niin selvästi samankaltaisia kokemuksia omasta lapsuudestani. Mummin pihassa kun muita ei ollut vielä ulkona, tai omassa kotipihassa jos kavereita ei ollut paikalla. Miten jaksoin viihtyä ihan vaan kuljeskelemalla, kääntelin kiviä ja katselin paniikissa piiloutuvia ötököitä, valuttelin hiekkalaatikon hiekkaa nyrkin läpi, makailin kiikussa ja katselin taivaalle. Ja ties mitä turhaa. Aika kului mukavasti kuljeskelemalla ja taivastelemalla ihan itsensä kanssa.

Mihin tämä ihanuus on aikuisiällä kadonnut? Miten on aina puuhaa, kiire, tai jokin muu tekeminen, vaikka kirjan lukeminen, käsillä. Vaelteleeko enää yksikään aikuinen pihalla pitkiä toveja ihan vaan ajatuksissaan (puutarhan hoitoa ei lasketa). Tekeekö tekoja vain siksi että tutustuisi ilmiöihin, mini-sellaisiin. Yhenäkkiä minulle tuli kamala kaipuu samaan flowhun, mukavuuteen olla tekemäättä oikeastaan yhtään mitään, keskittyen juuri ja ainoastaan siihen hetkeen.

Soittaisivatko naapurit valkotakkiset jos niin tekisi, varmasti ainakin tulisivat tiedustelemaan mitä olen kadottanut. Lapsuuden, olisi varmaan pakko vastata.

Voisikohan vaellella viulua soitellen antaen sävelmän vaan luritella.

Edit. Ystävä kertoi kuinka 11-v poika oli saanut kissanvessan siivoushukin. Hommaan oli kulunut huomattavasti kauempi aika kuin yleensä. Selvisi seuraavaa: "hän oli kuulema kiinnostunut hiekan paakkuuntumismekanismista, joten oli pudottanut hiekkaan syljen, haudannut sen ja odottanut minuutin. Sitten oli kaivanut sylkipaukun esiin. Varmaan hyvin paljon viisaampana jatkoi elämäänsä". Juuri näin! Ihanan ilahduttavaa!

Kuva täältä.