On olemassa kahdenlaisia arkielämän huushollaajia. On niitä joiden ovikelloa voi soittaa yllättäen milloin vain ja koti on aina siisti, raikas ja kutsuva, isäntäväellä kivat vaatteet päällä ja pullaa pakastimessa vierasvarana. He ovat myös joka kerta iloisesti yllättyneitä yllätysvieraista.
Sitten on niitä joilla arkisiisteys lipsuu hivenen käsistä. Tavaroita karannut sinne tänne, keittiössä tiskikone odottaa tyhjennystä ja uudelleenlatausta, saattaapa muutama villakoirakin leuhahdella lattioilla. Isäntäväki pukeutuu kotosasti ikivanhoihin virttyneisiin verkkareihin, ehkä pari reikääkin kainalossa mutta ah niin ihana satojen pesujen pehmentämä lohtuvaate. Arvaatteko kumpaan luokkaan itse kuulun? Kyllä, arvasitte oikein, olen kakkosluokan kansalainen. Jos ette ole aivan varma kumpaanko luokkaan itse kuulutte tehkääpä ajatustesti. Miettikää itseänne kotoisasti sohvalla vaikkapa leffaa katsomassa, yksin, kaksin tai perhein. Ovikello soi. Mitä teette? Jos katsotte kauhistunein ilmein toisiinne, jähmetytte järkytyksestä, väittelette kuiskahuutaen kuka on pukeutunut vähiten kamalasti avaamaan oven, tai avataanko ovea laisinkaan; olette kakkosta.
Kakkosluokkaan kuuluu kaksi luokkaa. Olettaen että ovi avataan. Kakkosykkönen nolostuu sotkusta. Kakkoskakkonen ei piittaa yhtään ja on iloinen vieraista (paitsi jos se leffa jäi kesken ja olisi ollut mukavampi laiskotella sen ääressä).
Itse kuulun valitettavasti kakkosykköseen, kun taas armas äitini on onnellinen kakkoskakkonen. Jos avaan sen oven kuulen itseni selittelemässä sotkua, on ollut niin kiire, mies ei siivonnut vaikka lupasi (mies on kätevä tekosyy). Sitten minua är-syt-tää oma selittely.
Tapakasvatuksestani huolehti topakasti mummini joka opetti Oikeita Kunnon Käytöstapoja. Tästä syystä olen joutunut jokseenkin skitsofreeniseen ajatusmaailmaan taloudenpidossa. Persoonani on leväperäisempi ja siksi myös arkisiivous on aika minimissään, ei voi mitään. Jos pyrkisin muuttumaan ykköskastiin stressaisi se minua äärettömästi. Vähäisellä vapaa-ajallani laiskottelen mieluummin kuin siivoan. Olen varsin sinut asian kanssa. Siitä huolimatta, jos joudun yllätysvieraiijan uhriksi pahimpaan aikaan mummipuoleni huutaa kauhusta.
Kakkoskakkos-Mamá kertoo usein että kun se ja se tuli yllättäen kylään oli päällä Heikki-sedän vanhat housut ja reikäinen aluspoolo ja oven vieressä se kompostisanko jota olin juuri ihan viemässä mutta sitten unohduinkin harjaamaan koiraa ja ne karvatupot oli sitten ympäri taloa, niin ja komeroiden raivaaminen sitä ennen kesken, tavarat täytti olohuoneen. Ja olisitpa nähnyt sen ja sen ilmeet kun astuivat sisään ja miten ne yrittivät siinä olla kuin eivät olisikaan, sitten mamá nauraa makeasti päälle. Mutta tiedän että kun emäntä ei sotkusta nolostu, vieraat ovat pian kuin kotonaan kahvikupin äärellä. Jos nolostuu koko vierailu menee kankeaksi.
Kysymys on, voiko kakkosykkönen oppia kakkoskakkoseksi, että on niin sinut omassa nahassaan ettei nolostu vaikka avaa oven sotkuun? Minua ärsyttää syvästi että nolostun vaikkea en haluaisi, eikä mielestäni tulisi nolostua. Olitko mamá aina kakkoskakkonen, vai aloititko kenties kakkosykkösenä (vastaa kommenttilaatikkoon)? Jos aloitit niin minullakin on toivoa.
Naapuri soitti tänään ovikelloa, kirjeeni oli tullut vahingossa heille (miksi eivät vaan laittaneet sitä laatikosta sisään???!!!!). Avasin oven pyjamassa (luulin posteljooniksi...). Naapuri ojensi kirjeen ja ojensi myös kaulaansa kuin kurki, koetti kurkistella mahdollismman paljon sisälle. Harmillisesti ovelta näkyi juuri ne tiskipöydällä olevat illallistiskit kun en "ehtinyt" tyhjentää konetta ja ladata uudelleen. En selitellyt mutta nolostuin ja sehän sitten harmittaa vieläkin.
Edit. Mamá vastasi kommenttilaatikkoon. Mielenkiintoista luettavaa sekin.
Sitten on niitä joilla arkisiisteys lipsuu hivenen käsistä. Tavaroita karannut sinne tänne, keittiössä tiskikone odottaa tyhjennystä ja uudelleenlatausta, saattaapa muutama villakoirakin leuhahdella lattioilla. Isäntäväki pukeutuu kotosasti ikivanhoihin virttyneisiin verkkareihin, ehkä pari reikääkin kainalossa mutta ah niin ihana satojen pesujen pehmentämä lohtuvaate. Arvaatteko kumpaan luokkaan itse kuulun? Kyllä, arvasitte oikein, olen kakkosluokan kansalainen. Jos ette ole aivan varma kumpaanko luokkaan itse kuulutte tehkääpä ajatustesti. Miettikää itseänne kotoisasti sohvalla vaikkapa leffaa katsomassa, yksin, kaksin tai perhein. Ovikello soi. Mitä teette? Jos katsotte kauhistunein ilmein toisiinne, jähmetytte järkytyksestä, väittelette kuiskahuutaen kuka on pukeutunut vähiten kamalasti avaamaan oven, tai avataanko ovea laisinkaan; olette kakkosta.
Kakkosluokkaan kuuluu kaksi luokkaa. Olettaen että ovi avataan. Kakkosykkönen nolostuu sotkusta. Kakkoskakkonen ei piittaa yhtään ja on iloinen vieraista (paitsi jos se leffa jäi kesken ja olisi ollut mukavampi laiskotella sen ääressä).
Itse kuulun valitettavasti kakkosykköseen, kun taas armas äitini on onnellinen kakkoskakkonen. Jos avaan sen oven kuulen itseni selittelemässä sotkua, on ollut niin kiire, mies ei siivonnut vaikka lupasi (mies on kätevä tekosyy). Sitten minua är-syt-tää oma selittely.
Tapakasvatuksestani huolehti topakasti mummini joka opetti Oikeita Kunnon Käytöstapoja. Tästä syystä olen joutunut jokseenkin skitsofreeniseen ajatusmaailmaan taloudenpidossa. Persoonani on leväperäisempi ja siksi myös arkisiivous on aika minimissään, ei voi mitään. Jos pyrkisin muuttumaan ykköskastiin stressaisi se minua äärettömästi. Vähäisellä vapaa-ajallani laiskottelen mieluummin kuin siivoan. Olen varsin sinut asian kanssa. Siitä huolimatta, jos joudun yllätysvieraiijan uhriksi pahimpaan aikaan mummipuoleni huutaa kauhusta.
Kakkoskakkos-Mamá kertoo usein että kun se ja se tuli yllättäen kylään oli päällä Heikki-sedän vanhat housut ja reikäinen aluspoolo ja oven vieressä se kompostisanko jota olin juuri ihan viemässä mutta sitten unohduinkin harjaamaan koiraa ja ne karvatupot oli sitten ympäri taloa, niin ja komeroiden raivaaminen sitä ennen kesken, tavarat täytti olohuoneen. Ja olisitpa nähnyt sen ja sen ilmeet kun astuivat sisään ja miten ne yrittivät siinä olla kuin eivät olisikaan, sitten mamá nauraa makeasti päälle. Mutta tiedän että kun emäntä ei sotkusta nolostu, vieraat ovat pian kuin kotonaan kahvikupin äärellä. Jos nolostuu koko vierailu menee kankeaksi.
Kysymys on, voiko kakkosykkönen oppia kakkoskakkoseksi, että on niin sinut omassa nahassaan ettei nolostu vaikka avaa oven sotkuun? Minua ärsyttää syvästi että nolostun vaikkea en haluaisi, eikä mielestäni tulisi nolostua. Olitko mamá aina kakkoskakkonen, vai aloititko kenties kakkosykkösenä (vastaa kommenttilaatikkoon)? Jos aloitit niin minullakin on toivoa.
Naapuri soitti tänään ovikelloa, kirjeeni oli tullut vahingossa heille (miksi eivät vaan laittaneet sitä laatikosta sisään???!!!!). Avasin oven pyjamassa (luulin posteljooniksi...). Naapuri ojensi kirjeen ja ojensi myös kaulaansa kuin kurki, koetti kurkistella mahdollismman paljon sisälle. Harmillisesti ovelta näkyi juuri ne tiskipöydällä olevat illallistiskit kun en "ehtinyt" tyhjentää konetta ja ladata uudelleen. En selitellyt mutta nolostuin ja sehän sitten harmittaa vieläkin.
Edit. Mamá vastasi kommenttilaatikkoon. Mielenkiintoista luettavaa sekin.
10 kommenttia:
Rauhoitu!
Olin myös kakkosykkönen. Kehitys oli pitkä, mutta ei vaivalloinen.
Täyskakkoskakkoseks muutuin ehkä vasta silloin kun muutin eka kertaa puolta pienempään asuntoon. Muuttoaikaa oli 3 viikkoa - muuten olisi entisen kauppa rauennut. Ystävät ja siskot pakkasivat kanssani enkä edes tiennyt mitä mukaan lähti saati mihin laatikkoon ne pakattiin ja mitä hävitettiin.
Muistan hyvin, kun istuin uuden kodin olohuoneessa laatikkoitten keskellä, just mahtu kulkemaan ahtaita polkuja pitkin laatikoitten välissä, keittiö remontissa, makuuhuoneessa sentään sänky, mikroaaltouuni ja kahvinkeitin ja vessassa lavuaari ja pytty.
Tässä tietenkin ekaks pidettiin kunnon muuttokekkerit kaikille auttajille ja aikojillekin.
Silloin päätin lopullisesti (olin harjoitellut tätä kyllä jo kauan) että kun on liian paljon tekemistä, valitaan muutama työ kerrallaan listalle ja muut suljetaan kokonaan ajatusmaailmasta. Tärkeintähän on, että on hyvä elää, kerkiää tavata ja kutsua ystäviään ja ensisijaisesti tietysti lenkittää ja rapsuttaa koira.
Listalta poistetaan tehdyt ja tarpeettomiksi käyneet asiat ja valitaan kohtuullinen määrä rästejä tehtäviksi.
Pitkä aika meni, ennen kuin kaikki laatikot oli lajiteltu (osa kätkettiin rintamamiestalon mataliin komeroihin, joista ne pääs pois vasta viimeisen muuton yhteydessä - kolmas kerta koti puolittui). Niin ja noin 7 v kuluttua sinä raivasit vintin huoneet, iso kuorma kaatopaikalle ja kierrätykseen.
Rehellisyyven nimessä on sanottava, että usein kotona näyttää siltä, että muutto on edelleenkin kesken. On mökkitavaroita ja kummasti näyttävät tavarat päätyvän muualle kuin komeroihin. Siinä sitten odottavat listalle pääsyä.
Tunnen onneksi oloni turvalliseksi kun on AINA tekemistä ja lukemista. Siitä sitten valitsee, mitä mieluiten tekee. Tästä tulikin mieleen, että mökin sivukirjastoon on kertynyt jo kiitettävästi kirjoja.
Ystävät varmaan pettyvät (toiveajattelua - yllättyvät) niinä kertoina kun poikkeavat käymään ja kaikki on järjestyksessä.
Tässä tietysti tapahtuu luonnonvalintaa. Joku säikähtää, eikä tule enää, ainakaan yllättämällä. Tavallisesti säikähtäjänkin pokka pitää seuraavalla käynnillä.
Kehitystäkin tapahtuu. Ennen kun oli isommat kekkerit, tein hommia tukka putkella viimeiseen asti. Oli kiva tehdä ja hommat sujui. Kun vieraat tuli, oli kaikki valmista. Hymyilevällä, kiireettömällä emännällä ehkä papiljotit vasemmassa kädessä selän takana.
Sittemmin aloin karsia joutavampia tekemisiä pois ja nykyisin alkupaloja syödessä saatetaan yhdessä tehdä salaatti tms. Susheja muuten onkin tosi kiva tehdä yhdessä.
Iän karttuessa alan käydä hitaammaksi! Vanheneminen kehittää luovasti kakkoskakkosuutta.
Mistähän sekin johtuu, että uudet, mieluisetkin vaatteeni roikkuvat ensin 2 vuotta komerossa tekeytymässä, mutta ne loppuun kuluneet on niin mukavia ja rakkaita, pakko niitä on käyttää.
Melkein kyllä nolostuin, kun taloyhtiön remonttimiehet etukäteen ilmoittamatta soittivat ovikelloa ja 20 sekunnin päästä avasivat oven. En ole vielä tottunut kerrostalon lämpötilaan ja hipsutteli pelkässä t-paidassa, maalitahraisessa ehkä reikiäkin. Mutta puuttu ne Heikkisedän housut. Kerkesin just siepata viltin hartioille ennen kuin ukot tuli. Koira tietenkin innostui hässäköinnistä haukkumaan ja hyppimään. Mukavia ukkoja, nauruks meni, kun kehuin omaa asuani. Mutta eivät oppineet, että pitää odottaa pitempään ennen kuin itse oven avaavat. Minä opin sen sijaan pitämään vilttiä tms käden ulottuvilla.
Haa, toivoa siis vielä on. Mutta toisaalta, tässä yrittäjyyden aikana on ollut aika puristuksia ja olen pakosta karsinut tehtävät hommat minimiin ja ulos ajatuksista. Silloin ei oireita vaikka joku näkisi sotkutkin. Mutta kun kiire kaikkoaa palaan taas vanhoihin tapoihin.
Ehkä pitäisi minunkin asetella vilttejä ja kankaita sopiviin strategisiin paikkoihin ja leväytellä niitä itseni ja sotkujen peitoksi.
Mielenkiintoista tuo turvan tunne tehtävistä, kirjat allekirjoitan mutta tekemättömät asiat ovat minulle enemmänkin ahdistuksen aihe kuin turva.
Onko avain kaikkeen rauhoittumiseen siis vanheneminen? Vai se että ystävät jalostuu? Vai se että pitää koko ajan olla vähän kiire? Hmmm.
Hei Anna ja Marke!
Muistan miten MIELENKIINTOiNEN teidän iso talonne oli…johtui varmaan kakkosykkös tai kakkoskakkostunnelmasta.Minua se teidän piirteenne kiehtoi!
t.Marjukka
Minusta sinä olet jo aika pitkällä kakkoskakkoseen, mahollisesti pitemmällä kuin minä nelikymppisenä. Eihän sinun enää tarvitse muuta kuin huomata, että vieraitten kannalta on ihan sama, mikä sotkun syynä on. Sotku ku sotku.
Minulla on paljon läheisiä, joilla ei eläkepäivinä ole mitään tekemistä kotonaan. Pakko mennä vaikka mihin hyväntekeväisyys- tai seurajuttuihin vaikka siellä ei olis edes mukavaa. Hyödyllistä työtä kyllä siellä tekevät. Tästä johtuu minun turvallisuuden tunteeni. Ja kun asuu vain koiran kanssa, ei kukaan muu kärsi sotkuista, ei ole syytä stressaantua kotihommista.
Isäskin olisi osannut elää näin. Viis sotkuista, jos äkkiä polkastiin kylään, kun kutsuttiin, vaikka oltiin suunniteltu maalata taloa. Penselit vaan vesiastiaan, tai kaiveltiin jääkaapin tähteet pöytään (pahimmillan löytyi leipää, majoneesia ja kurkkua), kun yllättäen joku tuli.
Työaikana taas oli etenkin tarpeen lajitella pakolliset, eikiireelliset ja lähes tarpeettomat hommat. Ja kun vapaaaikaa oli vähän, ei ahistukseltakaan välttynyt. Silloin piti miettiä uudelleen tarpeellisuuslista, se melkein aina helpotti. Tässä sinäkin olet mielestäni aika taitava. Ja tällähän pystyy estämään tai ainakin vähentämään kiireen tuntua. Ja ihan ite kiirettäkin.
Olen ihan varma, että jos pitäs puristautua muottiin, joka tekee aina kaiken heti, laittaa aina tavarat paikoilleen ja jos on syönyt kutsuilla liikaa, seuraavina päivinä syö vähemmän jne, ei elämästä tulis mittään niinkuin vastavuoroisesti jämti tyyppi sairastus, jos pitä elää meikäläisittäin.
Vanheneminen tietty auttaa, sallivuus, erilaisuuden ja ystävyyden arvostaminen korostuu, kerkiää pohtia asioita. Mustjutut vähenee kaiken kaikkiaan.
Olen vauhdilla menossa kakkoskakkoseen. Eli toivottomien kategoriaan. Kämppämme normaalitila on: "Teimme kokeiluja pikkukemistin pakkauksen muoviräjähteillä". Vain kissan- ja koirankarva puuttu.
Kerran opiskeluaikoina eräs taloyhtiön mummeleista tuli säätämään jotain oviaukkoon. Muoviräjähde-efektin kruunasi se, että minulla oli sylissä rimpuileva kesyrottani. Se, jonka kasvot olivat häijyn luisevat.
ajatusjatkumoa.
Rupesin miettimään eri tyyppien tulevaisuutta. Sanotaan, että yleensä iän myötä huonot ominaisuudet alkavat korostua. Tiukkapiposta tulee ihan kamala ja leväperäisestä tulee ihan kamala.
Omia kauhuskenaarioita:
-ei muista, että ellei halua haista vanhalta ihmiseltä, on käytävä joka päivä suihkussa.
-ei muista, että haju-ja makuaisti huonot eikä siis heitä vanhentuneita ruokia kompostiin. Nehän maistuu ja haisee vielä ihan hyviltä...
-kotona on pintyneen likaista, ei pelkästään sotkuista. Astiat etenkin.
-On parempi, että kengät on samaa paria. Ei haittaa jos sukat ja lapaset on eripariset. Kannattaa siis suosia lapasia, silloin ei haittaa, jos ne on molemmat samaan käteen. Myös hansikas-lapasyhdistelmä toimii.
Kannattas varmasti kirjoittaa muistilista tähänkin tarkoitukseen. Nämä ainakin niita asioita, jotka pysyy listalla vakiona.
Ja lasten kanssa paras sopia, mistä saa huomauttaa ja mistä ei.
Noniin, Marjukka juuri todisti että mamá oli kakkoskakkonen jo kun oltiin kouluikäisiä! Kiitos Marjukka :)
Mamá jatkaa tarinaansa. Hauskaa.
Ystäviä varten minusta on ihana siivoilla, kattaa pöytää ja laitella ruokia, ihan parhautta! Mietin jo kauas etukäteen mitä ruokia laittaisin, fiilaan menyytä ja vaihtelen kokonaisuuksia uuden suosikin tultua listalle. Kurkku-majoneesi-linja olisi minulle aika tylsää, hauskan tilaisuuden menetys. Mutta ymmärrään tietty pointin, jos vieraat ovat oikeat juhlan saa ruisleivälläkin.
Siinä olen kyllä aivan samaa mieltä että hirveetä olisi elää niin että juhlien jälkeisenä päivänä pitäisi paastoilla kun tuli syötyä! Huh miten kamalalta kuulostaa. Juhlista pitää saada kotiin rääppiäisruoat ja vetää överit seuraavanakin päivänä :)
Jenni, ei kakkoskakkonen ole mitenkään toivoton tila! Päinvastoin, se on sellainen mihin tulee pyrkiä :) Saa olla kuten haluaa ja olla tyystin sinut sen kanssa!
hahhah, ihana tilanne naapurin ja rotan kanssa, huippua! Teit varmaan vaikutuksen ja annoit puhuttavaa taloyhtiön kokouksiin.
Mamá, en kykene ajattelemaan vielä vanhuutta, hyvä jos nytkään muistan tsekata mikä maito on vanhaa jääkaapissa. Onneksi makuaisti toimii vielä. Muistilistat varmasti hyvä keino ja sitten voi palkata jonkun tsekkaamaan asiat tuorein ja nuorin silmin.
Lähetä kommentti