Minun on ihan pakko kirjoittaa siitä ketusta joka raateli ne kuusitoista Korkeasaaren flamingoa. Silläkin uhalla että pidätte minua pimahtaneena. Minusta on nimittäin ihana ajatella sitä kettua joka eli elämänsä parhaa yön. Kuvittelen miten se jolkotteli jään yli Korkeasaareen ja pysähtyi ällistyneenä flamingoaitauksen eteen että Mitä helkkaria, siis mitä nuo on?!, ja tuijotteli aikansa kummallisia vaaleanpunaisia otuksia. Je sitten antoi mennä, täysillä. Sillä oli varmasti maailman hauskinta ja uljainta. Pääsi toteuttamaan itseään kettuna suunapäänä. Ei nimittäin kovin monelle ketulle sellaista satu eteen, tilaisuutta hurvitella noin juhlallisessa mittakaavassa. Varmasti nukkui mitä makeimmat unet kun pääsi kotikololleen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Vaikka surkuttelinkin kovasti noiden flamingojen kohtaloa, tämä postauksesi pistää naurattamaan... Minäkin olen varmaan pimahtanut ;). Voin silmissäni nähdä tuon ketun tyytyväisenä hykertelemässä.
Täti, ehkä meillä on arvot kohdallaan, oikean luonnon puolesta jne, ajatellaan niin. Silleen on paljon parempi olla pimahtanut :) Kiitos kommentista, kävin heti lukemassa sinun kiinnostavaa blogia. Ihania kuvia.
Lähetä kommentti