Ajatusta kehiin, kiitos

Tänään havaittiin jälleen että luonto on (edelleenkin) paras jättää ihan luonnolleen ja rauhaan. Mökin rantavesissä on uiskennellut sorsaperhe. Arka sellainen, ei mikään pullasorsasorttinen. Kuusi ihanaa pientä höyhenenkeveää poikasta. Välillä uskaltautuvat lähelle rantaa josta mamán koira antaa niille livakat hatkat. Olen nähnyt nämä hatkat muutamaan kertaan. Aina jännityksellä että kerkeäväthän kaikki varmasti karkuun. Sen verran nopeaa on pikauinti että turvassa ovat olleet (itseasiassa niin nopeaa räpylämelontaa että ilmaa näkyy mahan ja veden välissä). Eräänä päivänä perhe yllättäen rantautui, ehdimme hätistää ne kiireellä takaisin järveen ennenkuin koirimus huomasi ne. Olisi tullut sorsapaistia jos ei olisi ehditty ensin. Kovin ketteriä kun eivät ole maalla vesilinnut. Ihmeteltiin mikä aivopieru ne sai tuolleen rantautumaan.

Tänään keskustelin mamán kanssa akustiikkalevyistä terassilla ja yllättäen ihan huomaamatta jalkojen juuressa olikin lauma kaulojaan kurkottelevia sorsanpoikasia, hirveällä piipityksellä, pullan perässä. Siinäpä tuli nimittäin sitten kiire. Villasukkasillani säntäsin koiran etsintään, joka onneksi, kerrankin, nukkui talon takana. Sain otuksen suljetuksi sisätiloihin. Sillä välin mamá yrittää hätistellä linnut veteen mutta eivätpä mene, ei, kun olisi sitä pullaa niin kiva saada. Lopulta piti kepeilla paukuttaa maata ja huutaa ärjymällä ennenkuin poistuivat (mahtoi näyttää sadistiselta jos joku veneili juuri silloin ohi...). Ja toivottavasti pelästyisivät niin etteivät enää tule meille kyläilemään. Katastrofi vältetty tällä kertaa. Myöhemmin huomasimme naapurit laiturillaan iloisin naamoin nakkelemassa sorsille pullaa.

Hitsin hyvä idea kiva opettaa tällainen luomusorsa citysorsan tavoille. Ei olla ainoa aidattu tontti jossa koira juoksentelee vapaana. Jos tulevat tänne uudelleen niin ihme jos sattuu olemaan yhtä hyvä tuuri. Visioin retkottavat pikkukaulat roikkumaan korian kidasta. Ei mitenkään mukava mielikuva. Kurkkua kuristaa ihan. Rakensimme oksista barrikadin rantaan, toivottavasti auttaa.

Nopeasti oppivat luonnon luomat, pedon pelko unohtui sen siliän tien kun helpon sapuskan houkutus kasvoi. Ai että minua raivostuttaa ihmiset jotka alkavat luontokappaleita syöttelemään täällä pöpelikössä. Ensinnäkin jo se ettei ranskanleipä ole luontokappaleen ruokaa, jää ravinteet saamatta. Muistatteko ne cityvarikset joille ei enää kasva höyhenet koska pullaruoka näivettää ne? Tai siilit jotka eivät osaa enää itse etsiä ruokaansa ja kuolevat nälkään, (viimeistään talvipesässään) kun mökkiläiset lähtevät koteihinsa? Toisekseen, luontokappaleen kesyttäminen ei ole ikinä hyvä idea.

Mamá muisteli vastaavaa tilannetta jossakin muualla, että lopulta nähtiin kun naapurin metsämiehet olivat posautelleet leipää kerjäävät sorsat suoraan veneestä. Metsämiehen saaliiksi menevät nämäkin syksyllä, kesyt kaverit, jos joku ei syö niitä sitä ennen.

En voi ymmärtää tällaista ajattelematomuutta, kun vielä niin paljon kirjoitellaan lehdissä että älkää ruokkiko villieläimiä. Että niistä voi iloita mainiosti katselemalla, ilman että tunkee pullamössöä nokkiin ja naamoihin.

Sitten killistellään että miten ihanaa kun tuollaviisiin kesyynytyvät että ihan kädesta pullaa ottavat. Pam.

Oksabarrikadi. Ei näytä kutsuvalta, eihän?

Rantakoski Designs nettiputiikki

Fanfaareja! Nettikauppani on viimein valmis. Olen kaiken kiireen keskellä koettanut kasata putiikkiin tuotteita mahdollisimman monipuolisesti, miettiä tärkeimmät infot, fiilailla ulkoasua, korjailla virheitä, lisäillä yksityiskohtaisempia tietoja, keksiä hauskoja tuotetekstejä asiakkaiden iloksi. Loppuviimeistelyyn menikin aika kauan, mutta hauskaa on ollut, pakko kuulkaa sanoa. Kovin kovin kovin lämpöisästi tervetuloa tutustumaan klikkaamalla tästä (osoite on http://kauppa.rantakoskidesigns.fi).

Rakkaat ystävät, nettikaupan avaaminen on helppoa verrattuna siihen kuinka saada ihmiset siitä tietoiseksi. Jos koette putiikin soveltuvan suositeltavaksi, olen iloinen ja kiitollinen jos haluatte kertoa siitä ystävillenne joko suullisesti tai facebookissa. Miniyrittäjälle on kaikki apu ison kiitoksen arvoista. Siispä kiitän ja kumarran, jälleen kerran, teitä avusta.

Ja nyt, riisun villahanskat, villasukat, huovan sekä toppatakin ja siirryn sisätiloihin ansaittuun vapaailtaan kirjan pariin. Tuhdit vermeet siksi että en suostu istumaan sisällä kun on kerta kesä ja kesämökki ja terassi ja järven ranta. Päivä päivältä ilma on viilentynyt, tänään ilahduttavan lisämausteen on tuonut kova tuuli. Aaltojen pauhu on ihanaa, mutta hitsit kun on ollut kylmä. On silti ollut ilo katsella tuulen heittelemiä sadepilviä, kuinka ne ovat lähestyneet ja pudottaneet pisaransa ja haihtuneet. Jättäneet jälkeensä auringon pilkistyksiä, kunnes uudet pilvet ovat nousseet horisontista. Mietin vesilintuja että tuleekohan niille koskaan huono olo kun heittelehtivät korkeissa aalloissa. Sangen tyynen näköisinä siellä kelluvat. Kävin päivällä välipalauinnilla, heittelehdin tyrskyissä kömpelönä. Ei mennyt yhtä tyynesti minulla.

Säätiloista

Penskana ja nuorena likkana ihmettelin että aikuiset aina jaksaa jutella hohhoijaa säästä, vahtia kellon kanssa ettei telkkarin säätiedotus mene ohi, tai nauhoittaa se, kysellä puhelimessa ystäviltä millaista säätä siellä on. Voi tylsyyden turhuus, miksi edes jaksaa kun ei siihen säähän voi vaikuttaa, tulee mitä tulee. Yllättäen Belgiassa asuessani huomasin kysyväni aina Suomipuheluissa että millainen sää siellä on. Belgiapuheluissa nykyisin kysyn samaa. Samoin Helsinki-Kuopiopuheluissa. Käyn tsekkaamassa säätiedotteet monta kertaa viikossa ja keskustelen belgialaisen miehen kanssa säätilanteista ja ennusteista. Jännä juttu. Sää on sittenkin tärkeä keskusteluasia. Vaikka edelleen tulee mitä tulee.

Olen taas mukavasti mökillä, puolittain lomalla, puolittain töissä (mukana pitkä lista tietsikkatöitä ja koulutehtäviä). Ajatuksella että saisin istua terassilla järven rannalla töitä tekemässä. Olin etukäteen aivan varma että sää on nyt älyttömän ihana. Kun kesäkuu oli niin sateinen, että luonnollisesti kompensoituu heinäkuun aurinkoisilla ilmoilla. Ja nyt olen tyystin ällistynyt kun lupailevatkin sadetta koko viikoksi. Ihan on kuulkaa huijattu olo, eihän tämä niin voi mennä. Käyn tsekkaamassa säätiedotteen ainakin neljä kertaa päivässä että virhe olisi jo korjattu. Mutta ehkeivät vaan vaivaudu korjaamaan, tänäänkin piti sataa mutta eipä ole näkynyt. Hahaa.

Niinpä istun mukavasti, kuivasti, terassilla, savuverhon takana. Olen asetellut neljä hyttyssavua strategisesti ympärilleni, sen lisäksi voidellut nilkat, kädet ja kaulan offilla. Skypetän belgialaiselle miehelle helsinkiin ja kyselen millainen sää siellä. Lisäksi kysyn aina mitä mies on syönyt. Kysymys kummastuttaa belgialaisen joka kerta, mutta minua suuresti kiinnostaa mitä herkkuja se keksiikään ilman panostustani. Muistan päivittää hyttyspurematilanteen. Ja sen millaisia veneitä/lintuja lipuu ohitse.

Töitä en meinaa malttaa tehdä. Katsokaas kun tänään voi olla se viimeinen nätti päivä, pitää katsella maisemaa varastoon, nautiskella aaltojen liplatuksista ja ulkosalla istumisesta. Tallentaa talven aikana tyhjentyneet luontoaistivarastot. Ei tätä oikein voi töihin tuhlata. Tietenkin sitten jos se sade alkaa, hommia ei voi ehken silloinkaan tehdä koska sateella kuluu ryömiä peitteen alle ropinaa kuntelemaan ja lukea kirjoja. On nimittäin niinkin olemassa myös lukukokemusvarasto ja sekin on minulta päässyt tyhjentymään melkein kokonaan. Se pitää mitä pikimmin, jos sataa siis, täyttää.

Vaikea päätös, toivoako aurinkoa vai sadetta.

Kesäreissufiilis

Puistobluesnaapurillamme oli nomadin elkeet ja vermeet. Heillä oli järeä jokasään messuteltta, suuri ja vakaa. Teltan vieressä puutarhatuolit ja pöytä. Pöydällä retkikeitin jolla keiteltiin sangen hyvää espressoa (meillekin ystävällisesti tarjoiltiin kahdet tujakat virkistyskahvit). He kiertävät ulkomyyntitapahtumia koko kesän läpi, yhdestä toiseen. Ja he selkeästi osasivat ottaa homman rennosti, elämäntapana. Vaikka ryysis oli heidänkin osaltaan sama kuin meillä, he eivät hermostuneet siitä ihan samoissa mitoissa kuin me. Teltan purkaminenkin ja kamojen poispakkaaminen sujui mallikkaan kätevin liikkein.

Paikalla oli muitakin vakiokiertäjiä. Ruokakojuja suurine paistinsysteemeineen jotka tottuneesti pikaviilenettiin ja lastattiin rekkaan. Slush Ice vaunu jonka seinä vaan nostettiin ylös illan tullen. Muistan vuosia sitten jollakin messukeikalla huomanneeni karavaanarit messukeskuksen takapihalla, tajusin että porukka kiertää asuntoautoillaan ympäri maan, messuilta toiseen.

Mietin millaista se olisi, sellainen elämäntapa. Jos äkkiseltään siihen joutuisin olisin aika onneton, olenhan kotona viihtyvä sohvalla loikoilija, mukavuuksia rakastava tyyppi. Uskon että elämäntapa ottaisi pian omakseen, tulisi rutiinit; pakkaaminen ja roudaaminen ei varmasti stressaisi enää samalla tapaa, tien päällä ajeleminen olisi varmasti sekin tottunutta kivaa ja vapaus koukuttavaa.

Mietin tätä usein kesäisin sillä jokainen jolla on takanaan edes yksi kiva kesäreissu kaipaa sellaista loman tullen. Sitä aamuista tunnetta kun odotellaan toista tai toisia ja matka voi alkaa. Ajelemista, maisemia ja rupattelua, pysähtymisiä kummallisiin pikkukahviloihin, salmiakkipussia joka nihkeytyy kojelaudalla, geisha-patukoita jotka sulavat velliksi kääreen sisällä (pohdintaa kuina parhaiten saisi lillin suuhunsa sotkeutumatta), kitkeränpalanutta huoltsikkakahvia jota silti juodaan lukuisia kuppeja. Jokakesäistä harmittelua kun lehmät ovat kadonneet pelloilta sitten lapsuusreissujen. Yllättäviä putiikkeja perähikiällä. Sitä reissufiilistä. Ja kyllä, ymmärrän hyvin että lomareissu on vähän eri kuin työreissaaminen, mutta haluan silti ajatella että hekin saavat hiusen piristävää kesäreissutunnelmaa hihaansa.

Mitä aidointa reissufiilitä tarjoilee Willie Nelson joka takuulla on ollut tien päällä ihan riittäviä maileja elämänsä aikana. Eikä tunnu niitä edelleenkän kaihtavan.

Ps. Saimme rahat takaisin puutarhakatoksesta. Reilu juttu.

Festarit työpaikkana- EI

Olipa muuten rankka työpäivä lauantaina. Ei enää koskaan myyntiständiä festareille sanon. EI. ENÄÄ. KOSKAAN. Vaikka paikkana olisi Puistoblues. Varoitan, seuraa narinaa ja murinaa.

Suurella innolla lähdimme matkaan, olimme yllättävän virkeitäkin, huolimatta aikaisesta herätyksestä. Kun pääsimme pääkallopaikalle, aamu oli kaunis, raikas ja ihana. Ruoho vihreää, taivas kirkas. Maisema järvelle silmiä hivelevä. Meille varattu paikka vaikutti taivaalliselta, suorassa linjassa lavalle. Saimme uuden telttammekin pystyyn mutkitta ja kamat esille ajoissa. Sitten istuimme nautiskelemassa termarikahvia ja suklaata. Odotellen kemujen alkamista, kaikessa rauhaisessa rauhassa.

Yllätykset alkoivat oitis kun portit avautuivat ja festarivieraat alkoivat tulvia paikalle. Sanon tulvia, enkä liioittele yhtään. Tuhansia ihmisiä vaelsi tungeksien kauppakojujen viertä, jokaisella hirveä hätä että saisivat mukavan istuskelupaikan mahdollisimman läheltä lavaa. Tai ylipäänsä vallatua vilteilleen jostain paikat. Alue on todella pieni ja siihen ahtautui yli 8000 tyyppiä. Siinä tungoksessa kukaan ei piitannut josko potki jonkin teltan tukinarut irti, tiputteli myyntituotteet ohimennessää maahan. Ensimmäisten tuntien aika menikin siihen että pelastimme mukaan lähteneitä kamoja ja koetimme estää ihmisiä astettumasta viltteineen siihen myyntikojujen juureen. Jos näin kävisi ei kukaan pääsisi ostoksille, eikä myöskään liikkumaan enää alueelta pois.

Sivumennen sanoen turvamiehiä ei kiinnostanut laisinkaan meneekö tie tukkoon, heidän kantansa oli: "Sehän on tämä jokavuotinen ongelma". (Mietin että jos itselläni olisi jokavuotinen ongelma, koettaisin tehdä jonkilaisen liikkeen ongelman selvitämiseksi seuraavana vuonna). Mitenhän jos ensiapu ei pääse antamaan ensiapua sitä kaipaavalle? Meitä tietenkin harmitti koska maksoimme paikasta 400e, aika suolainen hinta yhden päivän myyntipaikasta, etenkin jos paikalle ei pääse asiakkaita.

Päivän mukavin osuus alkoi kun suurin osa ihmisistä oli päässyt asettumaan, neljän tunnin vaelluksen jälkeen. Hyvällä tuulella, kenties pienessä maistissakin olevia, ihmisiä kävi standilläme ja kauppa kävi oikein mukavasti. Fiilis oli kepeä ja aurinkokin vielä paistoi. Musiikki oli hyvää ja ilostuttavaa. 1,5 tuntia myöhemmin alkoikin asiakaskunta olla aika humaltunutta eikä enää ollutkaan niin mukavaa. Horjuvia henkilöitä täysien majoneesikastikkeita tiputtavien ruokalautasten kanssa kumartuneena tuotteiden ylle (etenkin jostain Murphynlakisyystä juuri Marian villasilkkihuivien ylle, tarkemmin sanoen sen valkoisen), ottamassa tukea sangen huterasta katoksestamme, kaatuilemassa myyntipöytien päälle. Ja aika menikin sitten jälleen itsensä, teltan ja tuotteiden varjelemiseen.

Tuuli oli kova koko päivän ja hankkimamme tuliterä puutarhakatos, metallinen sellainen sentään, oli kovilla. Etenkin kun ystävälliset festarivieraat sumeilematta pihistivät tukinarujemme telttakepit kiinnittääkseen omat pressunsa maahan. Iso kiitos siitä heille. Niinpä päivän puolivälin paikkeilla katoksen tukirakennelma hajosi, metallirimat katkesivat ja katto romahti tuulen puolelta. Onneksi löysin metsästä isoja oksia joista saimme, naapurin ystävällisen mongolialaispojan avustuksella nopeasti kyhättyä tukipylvään.

Seuraava yllätys oli hetki kun John Fogerty saapui lavalle. Ihmiset pakkaantuivat mahdollisimman lähelle lavaa, koko kulkukäytävä oli siltä seisomalta tukossa, mutta siitä huolimatta ihmisvirta alkoi valua alueelta lähemmäs porttia. Koska kuulemma on parasta olla lähellä porttia ettei joudu odotamaan kuljetusta tuntikausia. Kun tilaa ei ollut, tunku oli kova ja taas lähti myyntituotteet ihmisten mukana mutaiseen maahan. Sitten alkoi satamaan ja teltamme, tietenkin, vuosi. Vettäpitävä katto ei sitten pitänytkään vettä.

Sinnittelimme silti urheasti loppuun saakka, onneksi John Fogertyn hauskat välispiikit paksulla etelävaltioiden murteella ilahduttivat, setistä löytyi kaikki rakkaat CCR ikivihreät biisit. Lohdutti suurin mitoin.

Kun kemut olivat ohi ja ihmiset vaeltaneet ulos jouduimme odotamaan maailman pisimmät 2,5 tuntia että saamme ajaa auton paikalle ja pakata kamat. Siinä vaiheessa olimme litimärkiä ja niin kylmissämme ettei enää todellakaan naurattanut. Olisi ollut tuhannesti parempi jos myyjät olisivat saaneet jättää autonsa kojujen takana olevalla parkkikselle, olisimme sentään voineet pakata kamat ja istua kuivassa autossa. Kun viimein ajoimme alueelta pois, bussikujetukseen oli edelleen pitkät jonot.

Olimme niin äärettömän katki kun istuimme autoon. Tyhjiin väännetyt ja energiaa vailla. Kotona kompuroin suihkun kautta sänkyyn, nukuin 12 tuntia ja silti olin koko eilisen vielä ihan naatti.

Aamulla, portit vielä kiinni.

Portit auki 20min. Huomatkaa nahkasohva jonka eräs mukavuuksia arvostava äijäporukka mallikkaasti raahasi paikalle.

N. 20 min myöhemmin. Roskikset on työnnetty tieltä pois ja ihmiset ovat jo 2m päässä standistämme. Huomatkaa hieno festarihattu, tuo violetti, höyhenillä koristeltu. Tämän hetken jälkeen aikaa valokuvaamiseen ei enää ollut.

Metsän tuki

Tässä kohtaa minulla olisi teille video kovimmasta ryysiksestä John Fogertyn Midnight Specialin siivittämänä, mutta jostain syystä en saa sitä enää koneella auki. Liisään sen jahka ratkaisen ongelman.

Odotemassa autoporttien avautumista. Kansa on poistunut, roskat jääneet, vaikka paikka pullisteli roskiksia.

EI. ENÄÄ. KOSKAAN. MYYNTIPAIKKAA. FESTAREILTA.

Puistoblues

Huomenna minulla on ehkä maailman paras työpäivä. Varasin ystäväni Elohiiren kanssa myyntipaikan Puistobluesista, siinä päätapahtumapaikalla saamme olla töissä ja kuunnella maailman parasta musaa. Olen vieläpä erityisonnellinen koska pääesiintyjänä on John Fogerty. En ymmärrä miten en ennen ole hoksannut yhdistää kesäfestaria, fiilistä, livemusiikkia ja työtä!

Jos olette samoissa kemuissa tulkaa ystäväiset moikkamaan, meidät löytää paikalta numero 12. Minulla on mukanani sankat pinkat uusia T-paitoja.

Maistiaisia paidoista:

Suosikkini jäätelökesä-Kekkonen, vain miesten malli.

Lisää paitoja löytyy Rantakoski Designsin Facebook-sivuilta. Ja ostoksille pääsee juuri avatusta, vielä siistimistä kaipaavasta, nettikaupasta! Kaupasta kirjoitan lisää hiukkasen myöhemmin.

Toivottavasti tapaamme huomenna!

Ylenpalttinen kesä

Vietimme laiskan pyöräilevän juhannusaaton belgialaisen miehen kanssa. Emme lähteneet kovin kauas kas kun lomaa minulla oli eilinen, tänään on palattava sorvin ääreen. Pakkasimme eväät, wasabipähkinöitä, lakritsaa ja kylmiä siidereitä mukaan, ajelimme koko päivän ympäri Laajasaloa, istuskellen eväinemme siellä missä maisema eniten kutsui. Katselimme auringon kimalteita kallioilla, pursuavaa kasvustoa ja nautimme täysillä kesästä, luonnosta ja siitä ettei ole minnekään kiire. Juuri kun aurinko oli luisumassa taivaanrannan taa seuraamme meloi kanootillaan mukavat miehet, toinen Etelä-Afrikasta ja toinen Englannista. Erittäin hauska ja nauruisa rupateluhetki kulttureista ympäri maailman ja perinteistäkin. Hauska päätös juhannusillalle. Sitten palasimmekin kotiin syömään lettuja belgialaisten mansikoiden ja suomalaisen kermavaaahdon kera.

Jollaksen kartanon hedelmätarha on nykyisin huikaisevan kaunis koiranputkimeri.

Mattojen pesijöillä ei voisi olla hienompaa maisemaa. Nyt pesupöydillä makoili kolme romaninaista suurissa samettihameissaan. He lauloivat yhteen ääneen tunnelmoiden haikeita mustalaisballadeja. En saanut ottaa heistä kuvaa.

Tullisaaren kalliot, auringonlaskun paikka.

Ei, tämä kuva ei päätynyt mukaan vahingossa, minua kiehtoo kovin kivien ja kallioiden kuviot. Mietin miten eri kivilajit ovat sulaneet joskus muinoin muinoin yhteen kerteileviksi kuvioiksi. Sivumennen sanoen hiekkakin on jännittävää, saanut alkunsa kivistä joskus ja nyt on pientä eri väristä murenaa.

Kaunista ja kesäistä juhannusta teille arvon ystäväiset, nauttikaa ylenpalttisesta kesäluonnosta!