Oma kehu haisee

Muistatteko miten lapsena otsikon sanoja rallateltiin jos joku erehtyi itseään kehumaan? Jo penskana opittiin ettei omaa häntää kannata nostaa, kynttilä pitää sinne vakan alle ja vaikeneminen kultaa. Arvannette että mummini opetti nämä minulle tiiviisti (oikeasti erityisen rakas mummini siis).

Kursseillani kannustan ihmisiä tuntemaan iloa kättensä jäljistä ja jopa vähän kehaisemaankin maalaamaansa teosta, tai ainakin kiittämään iloisena jos kehuja saa. Ettei turhaan vähättele ääneen, tai omassa päässään, vaan ajattelee että ihana, minä tein tuon. Minusta tuotoksistaan saa ja pitää osata ihanasti nauttia ja iloita. Vähättely tuntuu istuvat tiukasti suomalaisessa päässä. Kursailukin.

Vaan ei kaikissa päissä. Hassusti usein tuntuu olevan kahta ääripäätä, niitä hiljaisia vaatimattomia ja sitten niitä jotka kehuvat estoitta itseään, saavutuksiaan, lapsiaan, vanhempiaan, älyään, kauneuttaan jne. Kehuvat niin ettei muille jää sanan sijaa. Kehumisen lomassa kuultaa jatkuva vertailu ja se että paras kaikista olisi oltava. Vertailija vertaa itseään rakkaimpiin ystäviinsäkin, ja riemuitsee päästessään ykköselle, harmistuu jos oikein ei. Mitä lienee pönkitystä, tai korostamista, mutta voi hyvän tähen että se on tylsää kuultavaa. Kukaan ei nimittäin kadehti noita saavutuksia, tai pidä kehujaa erinomaisena. Repertuaarillaan kehuja onnistuu mitätöimään kaiken sen millä kehuu. Kehuu itsensä penkin alle.

Mutta vaikeaa on osata se oikean verran kehuminen. Sellainen rento itsensä arvostaminen ja iloitseminen ilman itsekorostusta.

Ajattelen kehumisasioita paljonkin kun yritän ansaita osaltani leipää pöytään omien kätteni tuotoksilla. Minun pitäisi osata kehuakin sopivasti. Eihän se oikein onnistu jos asenteeni on tällaisiahan-nämä-nyt-on, ihan-kivoja-mutta-jos-ette-tykkää-niin-ihan-ymmärrän-ja-anteeksi-kun-häiritsin. Kuitenkin olen ylpeä töistäni, niiden laadusta, vuosien työllä ja opiskelulla ansaitusta ammattitaidostani, ja työni tuovat minulle iloa. Tämän haluaisin välittää asiakkailleni, mutta silleen nätisti. Siinäpä sitten myymisen hankaluus minulle. Tuntuu aina että olen karkkivarkaissa jos omaani kehun, vaikka kuinka nätisti sen tekisin.

Pyörrän

Katselin tallennetun dokumentin Alexander McCall Smithistä. Alexander oli juuri niin viehättävä kuin olin aina ajatellut. Kieli kaunista yläluokan Englantia, mies kovin kohtelias ja mietteet yhtä lempeitä kuin kirjansakin. Ihastutti miten A:n paidat olivat huolellisesti tärkätyt ja silitetyt Botswanan kuuman auringon alla, kertaakaan en nähnyt pienintä ryppyä, tai hikipisaraa. Dokumentti oli kaikin puolin kiinnostava, ja opin paljon asioita mitä en Botswanasta tiennyt (tosin en paljoa maasta tiennytkään). Eräs seikka avasi silmiäni ja joudun syömään sanojani. Syön ne nyt tässä 'julkisesti'.

Kirjoitin taannoin etten oikein purematta pystynyt nielemään super-luksusmajoitusta Afrikan maalla. Alexander-dokumentissä esiteltiin kaunista, suurelta osin koskematonta Botswanan luontoa, ja kerrottiin että maa halutaan pitää tällaisena. Siksipä turismia säännöstellään. Erityisesti niin että kaikki matkailu mitä luontoalueille järjestetään on kovasti luksusta. Niin kovasti luksusta, ja niin kovasti kallista, ettei suurta tunkua ole, mutta maa saa silti mukavasti tarvitsemaansa turistirahaa. Tässä valossa luksusmatkailu on mitä viisainta ja kannattavinta. Eikä yöpyjän tarvitsisi kärsiä huonosta omatunnosta. Nostan hattua Botswanan päättäjille.

Kaikki ei taaskaan ollut miltä näytti ja sain potkun närkästyneelle takamukselleni. Sen ansaitsin kritisoimalla taas asiaa josta en tiennyt kuin teelusikallisen. Tsaijai.

Kiltti

Kaksi henkilöä viime aikoina ovat sanoneet minulle että olen kiltti. Usein kiltti-sana särähtää ikävästi sanojan suussa ja kuulijan korvassa, vaikka periaatteessahan se on mitä mukavin luonteenpiirre. Vaan kun ihmiselle sanotaan että olet kiltti, monesti sanoja samalla vihjaa että olet vähän lahnake.

Minua kasvatti lapsena kaksi naista, mamá ja mummi. Vietin päivät mummin (ja ukin) hoidossa kaikki kesät, eskarin ja koulun jälkeen iltapäivät. Mummi opetti kultaiset käytöstavat, pilkulleen. Olen ehkä aikaisemminkin maininnut etten ikimaailmassa kuvittelisi villeimmissä kuvitelmissanikaan tervehtiväni ihmistä käsipäivää, ilman että katsoisin silmiin. Varmaan vainajanakin silmäni rävähtävät refleksinä auki jos joku ojentaa kättä kohti. Mummi opetti kohteliaaksi ja diplomaattiseksi. Ja mamá diplomaatiseksi ja rennoksi itseä ja muita kohtaan. Molemmat että aina pitää auttaa jos voi. Ukki opetti läsnäolollaan kiltiksi, mutta sangen positiivisessa mielessä, hän oli maailman lempein ja ihanin mies.

Tästä on seurannut esimerkiksi se että jos edessäni on ihminen joka puhuu mielestäni puutaheinää, ja henkilö ei ole minun elämääni tärkeästi liittyvä, kuuntelen kohteliaasti ja siirryn sitten muualle. En sano hänelle siinä että ohhoh ja ala vänkäämään omaa mielipidettäni. En koe että minun tehtäväni, tai mielenkiintoni, on koettaa ojentaa, tai suoristaa toista ihmistä. En näe että siinä olisi minulle mitään syytä, mieltä, tai hupia, enemmänkin koen pidemmän keskustelun pöljän henkilön kanssa turhaksi ajanvietteeksi. Paitsi jos henkilö on joku läheinen, (eikä kategoriassa pöljä) silloin kyllä sanon mielipteeni, mutta kohteliaasti. Paitsi jos henkilö on tosi läheinen, silloin taitaa valitettavasti diplomatiakin karista. Luotan siihen että he tietävät että puhun rakkauden siivittämänä...

Olen ihmetellyt usein (kuulostan kamalan vanhanaikaiselta nyt) kohteliaisuuden katoamista. Itse elän, ehkä naiivistikin, ajatuksessa että vastaantulija on mukava ihminen, ellei toisin todisteta, ja olen häntä kohtaan kohtelias. Ällistyn usein ettei kaikki olekaan samanlaisella asenteella liikkeellä. Kummeksun sitä ettei Helsingissä naapurit tervehdi, tai auta esimerkiksi avaamalla ovea ostoskasseja kantavalle. Tai että bussiin tungetaan vanhusten edellä kyynärpäin, pukuihin pukeutuneet aikamiehet. Olen joutunut yrityksen perustamisen myötä kohtaamaan hurjia määriä ihmisiä kasvokkain ja puhelimessa. Ja siihen määrään mahtuu paljon 'persoonia.' Monet ilahduttavan mukavia, tai ainakin kohteliaita, mutta suuri määrä lähtökohtaisesti töykeitä ja epäkohteliaita. Kummallista, minusta, mitä voittaa tai saavuttaa olemalla töykeä tuntemattomalle. Überhenkilökohtaisia egopisteitä?

Kyllä minusta on kuitenkin parempi olla kiltti. Vaikka välillä tulisikin tulkituksi lahnakkeena. Enkä todella tällä tarkoita että pitäisi olla aina miellyttävä, kohtelias kyllä.

Euro Suomelle

Maikkarin sivuilta viikko sitten poimittu uutinen:

"Kotimaisten tuotteiden suosiminen parantaisi maan työllisyyttä. Suomalaisen työn liiton toimitusjohtaja Pekka Tsupari kertoo, että kotimaisuuden suosimisesta on tehty laskelmia.

- Jos jokainen suomalainen ostaisi 1 eurolla enemmän suomalaisia tavaroita, niin vuodessa siitä tulisi 1000 työpaikkaa. Tämä tietenkin jakautuisi eri toimialojen välillä hyvinkin eri tavoin, mutta tämä on peruslaskutoimitus, kertoo MTV:n Huomenta Suomessa vieraillut Tsupari."

Aika pienellä panostuksella, yhteiseen hiileen puhaltamisella, asioita saisi autettua parempaan suuntaan. Ekologisempaakin olisi.

Latte-ilmiö

Belgiassa asuessani huomasimme suomalaisen (myös Belgiassa asuvan) ystäväni kanssa mielenkiintoisen ilmiön Suomen maasta. Aloimme kutsua sitä Latte-ilmiöksi. Havaitsimme aina Suomessa vieraillessamme, usein vain kerran vuodessa, että kaikkien huulilla oli aina jokin uusi juttu; TV-sarja, julkkis, tuote, sana, asuste yms. Johtuneeko ilmiöt siitä ettei meitä suomalaisia ole niin paljon, ja miltei kaikkien lehtien levikki on maan laajuinen, vai jostain muusta perisuomalaisesta syystä. Tätä pohdimme hellyydellä.

Kun joku palasi Suomivisiitiltään utelimme mikä on nyt in. Ja aina jotain löytyi. Esimerkiksi sana ihku. Tai tortillawrapit. Tai Inno ja Studio Julmahuvi. Tai geelikynnet. Tai se Cafe Latte, joka yhden äkkiä oli kaikissa kahviloissa, kaikilla hikisillä tienvarsihuoltsikoilla, ja jota kaikki edessään hämmentelivät pitkillä lusikoilla, tai kantoivat käsissään pahvimukeissa (tosin tuo kahvin kantaminen on jo ihan oma Latte-ilmiönsä, ja muki voi sisältää muunkin kuuman juoman).

Tämän joulun Latte-ilmiö oli ehdottomasti piikkimatto. Siitä hypettiin lehdissä ja keskustelupalstoilla, mainostettiin ja kehuttiin. Yllätykseksemme joulupukki toi meille yhden. Olin aika skeptinen koko homman suhteen, myös Latte-ilmiön vuoksi. Mutta kas, matto osoittautuikin aivan ihanaksi. Ensin piikit tuntuvat ikävästi mutta pian alkaa levitä miellyttävä verenkiertotunne (kuin saunan jälkeen). Ihana rentous valtaa. En tiedä kaikista ihmeparanemisista mitä matto lupaa, mutta rentouttaa se osaa. Kiireisen päivän jälkeen matto nollaa loistavasti työajatukset, kuin off-napista painaisi. Yleensä minua alkaa nukuttamaan, joten makailen matolla juuri ennen nukkumaan menoa. Pari kertaa olen nukahtanut ja herännyt parin tunnin päästä, sitä en suosittele, tuntui että matto olisi juurtunut selkänahkaan kiinni.

Yllätys pyllätys, se onkin kivaa

Snowflake Wilson

Ameriikoissa antikkimarkkinoilla huutokaupataan juuri nyt mielenkiintoisia valokuvia. Ensimmäisiä ikinä otettuja valokuvia lumihiutaleista.

Vuonna 1880, 15-vuotias nuorukainen Wilson A. Bentley sai vanhemmiltaan lahjaksi mikroskoopin. Olipa onnistunut lahja, oikealle henkilölle annettu. Tiirailtuaan kaikkea sisätiloista, siirtyi hän ulkoilmaan ja jysähti armottomaan koukkuun nähdessään ensimmäisen mikroskooppisen lumihiutaleensa. Hän kuvasi lumihiutaleita "kauneuden ihmeiksi, lumikukkasiksi", ja hänestä oli "sääli etteivät kaikki päässeet ihailemaan ylimaalista kauneutta. Jokainen hiutale oli oma taideteos, yksikään ei koskaan enää samanlainen. Ja kun hiutaletähtönen sulaa, on teos ikuisesti menetetty" (vapaa käännös).

Wilson koetti ikuistaa hiutaleita piirtämällä, muttei koskaan ehtinyt saada piirosta valmiiksi ennenkuin mallista tuli pisara vettä. Lopulta vanhemmat heltyivät ja hankkivat Wilsonille kameran. Seuraavat kaksi vuotta hujahtivat hiutaleita kuvaillessa. Tekniikka kehittyi, W seisoi ovella musta tarjotin kädessään ja nappaili putoilevia hiutaleita. Hammastikkua apua käyttäen siirtyivät hiutaleet tarjottimelta mikroskoopin lasilevylle kuvattavaksi. Vaan kun kamera oli kiinnitetty mikroskooppiin, oli kaikkia tarkentimia mahdoton käyttää. Wilson ratkaisi ongelman rakentamalla monimutkaisen systeemin rattaista, pyöristä ja kaapeleista.

Tammikuun 15, 1885, onnistui armas Wilson saamaan ensimmäisen täydellisen kuvan lumihiutaleesta. Kuvia syntyi sittemmin yli 5000 kpl ja ne olivat niin hyviä ettei kukaan vaivautunut kuvaamaan lumihiutaleita yli 100 vuoteen (näin kertoi Kenneth Libbrecht, professori joka kasvattaa lumihiutaleita laboratoriossaan Californiassa, California Institute of Technology). Talvet Wilson vietti ulkosalla, sierrettynein sormin ja vuotavin nenin pakkasella, kuvaten rakkaita hiutaleitaan. Kesät hän kuvasi vesipisaroita, odotellen (kenties pitkästyneenä) että niistä syntyisi pian taas hiutaleita.

Wilson ansaitsi kotikaupungissaan Jerichossa, Vermontissa, lempinimen Slowflake Bentley. Kaupungista löytyy museo, joka on omistettu Wilsonin elämäntyölle ja esittelee yli 2000 lumihiutalekuvaa. Kirja Snow Crystals julkaistiin vuonna 1931, samana vuonna jona Wilson kuoli, kävellessään kotiin raivoisassa lumimyrskyssä.

Wilson oli oikeassa, uskomattoman kauniita ja täydellisiä.

Wilson A. Bentley isona ja aikuisena. Kiitos, ihana kun olit olemassa.

Juokseva kello

Nykyisin päivässä ei ole riittävästi tunteja, tuntuu että ihan varmasti kello kulkee nopeammin kuin normaalisti. En millään ehdi tehdä päivän aikana kaikkea mitä haluaisin, ja yllätyn yhä uudelleen miten paljon kello jo on. Ärsyttää kun nukkumiseen menee niin paljon aikaa. Siitäkin huolimatta että nukkuminen on minusta normaalisti ihanaa. Mietin onko minusta yllättäen tullut hitaampi, vai olenko jatkuvasti flow-tilassa.