Pään ja ruumiin metkafysiikka

Alkuvuosi yrittäjällä, jonka hurlumhei-aika on syksy-joulu, menee jokseenkin sekavassa tilassa. Olo on niinkuin lottokoneessa, pyörii siellä pallomelun keskellä holtittomasti pää sekaisin ja sitten yllättäen sylkeytyy kehästä ulos. Hiljaisuus huumaa. On autiota.  Pysähtynyttä.

Tästä oudosta tilasta pääsee yllättävän hitaasti ulos. Suunnitelmia ei ole koska niihin ei ollut syksyllä aikaa. Mitä seuraavaksi, mitä ensin, mitä sitten. Viritteilla on paljon, mutta kaikki on vasta valmisteluasteella. Työn alla on pienempiä yksittäisiä tilauksia.  Alitajuisesti vertaan kaikkea syksyyn, mikään ei tunnu tarpeeksi riittävältä. 

Tajuan jokseenkin järkyttyneenä että jollain tapaa superkiireinen syksy on helpompaa, tiedän viileän varmasti että olen menossa johonkin rivakasti, teen oikeita asiota oikeaan aikaan.

Kaipaan projektia. Niitä on tulossa kaksi suurta, yksi keskikokoinen. Ja yksi massiivinen joka on varastojen täyttäminen ensi syksyksi ettei olisi aivan niin kiire. Noista kahdesta suuresta haluaisin pian alkaa toisen, mutta minusta riippumattomista syistä en pääse siihen vielä käsiksi, odotan. Turhaudun. On vaikea orientoitua siihen toiseen, koska jos se ensimmäinen sitten tuleekin eteen juuri kun toinen on hyvällä vaihteella.  Keskikokoinen pitää aloittaa kohta. Tiedättekö miten tässä käy vielä? Minä tiedän. Kaikki kolme tulee pian olemaan päällä yhtäaikaa ja sitten niillä on vielä kiire. Sitten samalla se massiivinenkin pitäisi aloittaa. Juu-uh, näinhän se perinteisesti menee.

Mielenkiintoisesti minun ruumis elää näissä kausissa. Syksyn olin kuin veturi, puuskutin menemään nopsaan ja vakaasti. Nukuin lyhyitä öitä, väsytti kyllä, mutta matka jatkui tehokkaasti. Ei vaihtoehtoja. Olin vauhdissa. 

Nyt kun yhen äkkiä ei olekaan kiire, ruumiista tuli ihan lötkö. Se ei jaksaisi nousta sängystä, sitten se haluaa istua ponnetta sohvalla, ei meinaa herätä. Ruumiin kuljettaminen etuovelle suihkun ja pukeutumisen kautta on hidasta. Ruumiin jalat ovat raskaat ja kädetkin. Sitten kun se on kuljetettu työhuoneelle ruumis alkaa olla elossa, jokseenkin valmiina. Mutta sitten pää on pulassa. Se ei tiedä mitä vireällä ruumiilla tekisi. Mitähän hommaa tänään ja missä järkässä, pää ei millään jaksaisi kiinnostua pienemmistä hommista koska se haluaa alkaa suurempaa haastetta. Pää istuttaa ruumiin työpöydän äärelle miettiäkseen ja ruumis, voi ruumis, alkaa hyytyä uudelleen.

Onneksi pää on kokemuksesta viisas. Se lyö kajarien nupit kaakkoon. Rytmi potkaisee ruumista persiille ja läpsii päätä poskille. Pakottaa hommiin siitä senkin ketaleet. 

Mitä enemmän kohti kevättä päästään, projektit käynnistyvät, innostavan työn syrjässä kiinni, alkaa ruumis päästä vauhtiin, pää ratsastaa ruumiilla, yhtämatkaa. Siihen vaihteeseen pääseminen on vaan niin turkasen tahmeaa, eritahtista. Kumma juttu.

Ärsykkeellisen innostavaa tekemistä

Ei ole enää kiire. Ensin meni kooma-aikaa toipuessa kiireesta, sairastettua siinä sivussa. Sitten nautiskellessa siitä kun on aikaa lukea kirjoja ja katsoa telkkaa, tavata ystäviä, räpättää puhelimessa ja vaan loikoilla. Sitten yllätyshiipien tuli lievä levottomuus. Ei ihan tylsyys, mutta sinnepäin kallellaan. Huomasin etsiväni jotain (kivaa) tekemistä, pelkkä sohvailu illalla töitten jätti jotenkin odottavaksi. Eräänä iltana päätin tehdä taas oikeasti ruokaa. Siis kokata. Ajan kanssa. Jotain uutta. Syödään toki joka päivä jotain itseväsättyä, tylsännopsaa perusruokaa, ei-haasteellista. Muistin että joskus, etenkin ennen yrittäjyyttä, tein usein pitkän kaavan mukaan Uusia Ruokia, selaisin hartaudella keittokirjoja, perehdyin mausteisiin, historiaan, kulinaarikulttuureihin. Se oli hauskaa. Himputti, sepä taisikin olla harrastus! Sitä hupia kaivatessa mietin mitäs ruokaa sitten ja oitis teki mieli kunnon mausteista intialaista.

Intialaista ruokaa tekei mieli siitäkin syystä että on se vuoden aika jälleen jolloin alan kuollakseni kaipaamaan värejä, ääniä ja hajuja. Kirjoitin siitä tänne aikaisemminkin, itseasiassa miltei päivälleen kaksi vuotta sitten, joten ei siitä enää sen enempää, lukaiskaa linkistä teksti. Halusin siis jotain sukatpyöriijalassa-mausteista, janosin sitä tuoksua kun miltei savuavalle pannulle ensin heitellään värikkäitä mausteita pöhisemään.  Ja sitä tulista potkua joka jää suunun hengaamaan kun muu maustemaailma on siellä ensin heittänyt kärrynpyörää.

Niinpä tein kukkakaaliriisiä, Masoor daalia ja Murg makhania (reseptit saapuvat joku toinen kerta). Olivat juuri sellaisia muhevia ja ärsykevajelohdullisia kuin toivoinkin. Mutta huomasin siinä samalla että intialaiset mausteeni olivat päässeet 'hiukkasen' väljähtymään. Kun kaivelin pääni pölyisiä lokeroita en edes muistanut milloin ne on hankittu. 

Niinpä kun mamá saapui vierailulle männäviikoilla, teimme hauskuutusvisiitin Hakaniemen etnokauppoihin. Kaupoissa on mukava vierailla, ihanan kummallisia hajuja ja tuotteita, jänniä pakkauksia, erikoisia asiakkaita. Ostin repullisen mausteita joista jaoimme puoliksi mamálle. Mausteet noissa kaupoissa maksavat murto-osan maitokaupan mausteista ja ovat miljoonasti tuoreempia. Ne tulevat isoissa pusseissa joten jakokaveri on viisautta. Siispä kaikki kaivatut mausteet kerralla.

Klikatkaa kuvaa suuremmaksi

Alalaidassa vasemmalta alkaen:

• Tandoori masalaa.
• Kuminan siemeniä (siis juustokuminan eli jeeran, ei suomalaisen pahanmakuisen kuminan).
• Garam masalaa
• Fenugreekin siemeniä
• Kurkumaa
• Punaisia linssejä

Seuraava rivi vasemmalta:

• Tummia sinapin siemeniä
• Jauhettua korianteria
• Madras curryjauhetta
• Vihreitä kardemumman siemeniä
• Paprikaa, savuista ja tulista
• Mantelijauhoa

Toisiksi ylin rivi:

• Amchoor jauhetta, eli jauhettua mangoa
• Purkissa kiinalaista viismaustetta, kiinalaistyyppisiin ruokiin
• Mustapapu-valkospilitahnaa, sekin kiinalaisia virityksiä odottamaan
• Asafoetida jauhetta
• Mustia seesamin siemeniä
• Gram jauhoa, eli kikhernejauhoa

Ylimpänä:

• Seesamiöljyä, sekin kiinan suuntaan
• Alempi purkki punaista curryä (jota on aivan turha ostaa maitokaupasta, se on hapanta ja kitkerää, vaikka makua, ehdottomasti etnokauppaostos)(Thairuokiin)
• Ylempi purkki Vindaloo currytahnaa
• Maapähkinäöljy, lähinnä kiinaan
• Manteliöljyä

Näiden lisäksi kotona odotti hengissään: 

• jauhettua jeeraa
• topakkaa inkiväärijauhetta
• neilikoita
• mustaa kardemummaa, palkoina ja jauheena
• kanelia kuorirullan muodossa.

Köökissäni on nyt siis varsinainen maustemarkkina. Se mitä näillä kaikilla herkuilla tehdään selviää pikkuhiljaa. Nappaan teidät mukaani makumatkailemaan, kirjoittelen tänne reseptit sitä mukaan kun niitä kokeilen, postaan ainakin ne sapuskat joista muistan ottaa kuvan. Olen innoissani. Hieno tunne kulkaas.

Kuvaamisesta puheenollen. Valokuvaus talossa jossa asuu myös kissa osoittautuu aina haasteelliseksi, ellei onnistu superäkkiä vaivihkaa hoitamaan homman ennenkuin kissa hoksaa. Mutta yleensä kissa on jo aavistanut ennenkuin itse edes ajattelit. Asettelin mausteita pöydälle ja hätistelin kissaa siinä asettelun lomassa lattialla about 27. kertaa. Sitten aloin kuvaamaan, sohottelin syyttävällä etusormella jaloissa kiertelevään kissan ja ankaralla äänellä varoitin enää sähläämästä.

Salamanopea hyppypöydälle ja ravi mausteiden poikki. 
Hatkat lattialle 28. kerran.

Salamannopea hyppy pöydälle saman tien uudelleen, mutta ovela ravi mausteiden takaa, ei yllä hatkoittamaan kissaa.

Hahaa, luulit että kuvaaminen kiinnostaa, tulin vaan puskemaan tätä ihanaa tuolia, senkin imbesilli.

Poistun, tylsää

Hei! Mikä haju? Pakko palata haistamaan, kuvaaminen ei edelleenkään kiinnosta. En tee mitään kiellettyä.

Haju ei jännittävä, menen pois, kiitos takakautta koska olin suuntaamassa siihen suuntaan joka tapauksessa.

Mutta tietenkin mutkitellen koska olen kissa

Hohhoijaa, uuvuttaa, taidan muinakissoina istahtaa tähän levähtämään. En siis ole tiellä eikä kuvaaminen edelleenkään kiinnosta.

Ahaa, joku uusi haju, talon kissana koen velvollisuudekseni haistaa

Toinen uusi haju, mitäs mitäs?

Tätäkin täytyy vähän nuuhkaista

Hajumaailman absorbointihetki, 
pysähtynyt sisäänpäinkääntynyt ilme.

Eisssaaatna, mitä hirveetä.
Matalat loukkaantuneet hatkaravit hitoille

Sain viimein sen kuvan.

Sohvapöytäkirja

Olen odottanut erästä asiaa sangen malttamatomana. Työhuonenaapurini Sahlbergin Pörrö, korutaiteilija, kirjoitti kirjan. Esikoisen, nimeltä Valloittavat korut askartelumassasta. Uunituore kirja saapui painosta pari päivää sitten. Ja se on hieno. Hieno!

Kun Pörrö saapui työskentelemään naapuriini olin iloinen että sain päiväkahviseuraa. Talossa oli ollut aika yksinäistä (nyttemmin talossa on väkeä jo kymmeniä). Sitten tajusin miten erityisen hauskaa on kun vieressä on toinen käsityöläinen jonka matsku on jotain aivan erilaista kuin mikään mihin itse olin käteni koskaan iskenyt. Askartelumassa. Minulla oli ollut siitä vain kaukainen fiilis että sillä puuhastellaan jotain pikkulasten pitämiseksi hiljaa tunnin verran. Mutta suureksi yllärikseni näin massan muotouvuvan veistoksiksi, patsaiksi, ja etenkin kiinnostavan erilaisiksi koruiksi. Kiehtoutuneena seurasin moninaisia tekniikoita ja ammattitaitoista otetta jolla kauneuksia syntyi. Odotan sitä päivää että ehdin mukaan Pörrön kursseille kokeilemaan jotain itsekin. Jotkut teistä ehkä muistavat kirjoituksiani siitä miten kaipaan harrastusta (kun harrastuksistani tuli työ).

Puhuimme usein Pörrön kanssa että olisipa hienoa jos hän saisi tehdä kirjan. Aineistoa nimittäin olisi jo useampaankin. Askartelumassoista kun ei ole ainoatakaan kirjaa suomessa, eikä sitä kovin tunneta. Kun Pörrö aloitti massailun, oli harrastajia kokonaista 6 kpl. Nyt heitä on sentään jo tuhansia. Massailuajatus siis laajentuu, mutta missäpä hyvin tehty opas? Ja kuka olisi parempi sen tekemiseen kun joku jolla matsku on todellakin hallussa?

Onneksi Pörrö sai pientä potkua takamuksiin ystävältään joka oli juuri kirjoittanut kirjan kehräyksestä. On nimittäin niin että meillä käsityöläisillä on olemassa sellaisia kuplia, hienoja ideoita ja hartaita haaveita, jotka eivät koskaan toteudu koska emme lopulta tee mitään sen eteen. Uskonpuutteesta kai. Joskus tarvitaan pientä nyhtäisyä ulkoapäin. Tämänkertainen nyhtäisy vei kustantajan pakeille, joka oitis innostui, ja diili oli pakkarissa parin päivän sisällä. Tosin kustantajan toiveet olivat korkealla, kirja haluttiin julki alkuvuodesta, se tarkoitti sitä että aikaa opuksen väsäämiseen oli lopulta vain muutama kuukausi ennen taittoa.

Seurasin vierestä miten hommaan tartuttiin apinan raivolla, työtä pakerrettiin tauotta ja päättäväisesti. Seurasin innon, onnen, uskonpuutteet, stressiraivarit ja kiirehepulit, mutta työ ei missään vaiheessa juminut. Tulosta syntyi ja tiesin että tästä kirjasta tulee hyvä. Mutta nyt kun se lopulta oli käsissäni tajusin miten hyvä siitä tuli, se ylitti korkeat odotuksenikin. Ensinnäkin kirjassa on paljon kiinnostavia selkeitä ohjeita tarttua hommaan, siinä on paljon toisistaan eroavia tekniikoita, ripustusohjeita, sekä värioppiakin. Mutta lisäksi se on kaunis katsoa. Kirjasta tuli ihanasti sohvapöytäkirja. Jokaisen ohjeen välissä on suuria herkuttelukuvia koruista. En ole ennen törmännyt harrastekirjaan joka on visuaalinen selailukirja samalla. Olen kuulkaa naapuristani sangen ylpeä. Hurraan.

Tässäpä muutama kurkistus kirjaan:

Suosittelen jos yhtään käsityöt kiinnostavat, ette nimittäin usko miten monipuolinen matsku on kyseessä. Kirjan kassa pääsee hyvin vauhtiin. Sitä odotellessa sivuja on ilo selailla.

Kirjaa saa ostaa kirjakaupoista, tai tilata suoraan Pörrön kaupasta. Kaupasta voi tilata myös kaiken tarpeellisen välineistön itse massan lisäksi. Sivumennen sanoen, Pörrö vetää massakursseja kaikista kirjan tekniikoista (ja monesta muustakin). Jos päivämäärät eivät juuri sinulle sovi, voit tilata kurssin itsellesi ja kavereillesi teille sopivaan aikaan. Seinän läpi kuulen naurua, korvani todistavat että kursseilla on kivaa.

52 sielua

Jos pistäydytte Helsingin keskustassa muistakaa käydä elähtymässä Ateneumissa. Siellä ollaan symbolismin maisemissa vielä 17.2 saakka. Näyttely 52 sielua esittelee suuren valikoimanvuosien 1180-1920 välillä maalattuja runollisia, mystisiä ja aistivoimaisia tulkintoja luonnosta. Aikakaiden työt ovat mielenkiintoisia ilmiönä, vaikka suurin osa maalauksista ei suorastaan ylenpalttisella romantiikallaan minulle iske. Mutta ah, näyttelyssä on muutama niin ihana helmi että niiden takia lähtisin matkaan kauempaakin. Sieltä nimittäin löytyy muutama Van Gogh, Gauguin ja Kandinsky. Joka kerta kun näkee jonkun näiden maalauksen livenä häikäistyy erosta joka on itse maalauksen ja kirjojen painokuvien välillä. Värit ovat niin huikaisevat ja rikkaat, pikkuruisia vivahteita täynnä, hehkuvia voimakkaita sävyjä, ja Van Goghin runsas maalin käyttö ja pensselin jälkien tekstuuri on äärettömän kiintoisa. Näitä ei vaan saa painokuviin, ei, vaikea uskoa että kuva on samasta maalauksesta kun maalaus on siinä silmiin edessä. Ja kun kyseessä on juuri nuo värien mestarit, niiden livenäkeminen on todella elähdytys. Suosittelen täydellä syräimellä, tällaista elämystä ei tosiaan kannata jättää kokematta. Kävin nättelyssä viime viikolla mamán ollessa vierailulla. Molemmat olimme enemmän kuin tyytyväisiä.

Tässä iloksenne ja houkutukseksenne eräs Kandinsky (ei näyttelyssä oleva maalaus). Näkisinpä tämän maalauksen joskus näyttelyssä...

Vinkki. Siinä salissa jossa Gauguinit ovat, on maalaus Mallorcalaisesta rotkosta (en saa päähäni maalarin nimeä). Sitä maalausta katsokaa siitä Gauguinin kohdalta, salin toiselta puolen. On nimittäin tyystin toinen maalaus niin kaukaa, kuin siitä lähempää. Ihmeellinen ero.

Hauskuuksia

Kallion kätköissä varsin ankealta vaikuttavassa tilassa, kerrostalon alakerrassa, sijaitsee yllättävä ravintola Soul Kitchen. Ravintola tarjoaa Jenkkilän etelävaltioiden lohturuokaa muhevan musiikin kera. Paikka on ollut pitkään aivolistallani ravintolana jonne pitää ehdottomasti joskus mennä. Juhlimme eilen syntymäpäiviäni belgialaisen miehen kera, siinäpä viimein hyvä tilaisuus Soul Kitchenille. 

Seuraa ravintolakriitiikkiä:

Aloitin illan juomalla banaanipirtelön jäkiruokalistalta. Minusta juuri oikea aloitus hyvälle juhla-aterialle, eikö?  Siinä samalla oli kivasti aikaa tsekkailla listaa. Rakastan mausteisia lohturuokia joten odotukseni olivat sangen korkealla.

Grillikyljet ovat annos jota maistan aina kun on tilaisuus, ja niiden tuottama ilo vaihtelee paljon. Joskus ribsit ovat liian kuivia, tai 'kovia', koostiksen tulisi tietenkin olla sellainen itsekseen luista irtoileva. Soul Kitchenin Bbq Ribsit olivat juuri ihania mureita, nam. Toinen yleinen ribsien ongelmakohta on maustekastike, hirvittää että se on vaisua. Soul Kitchenin bbq-kastike oli erinomaisen hyvää mutta niin ohkaista ettei se kunnolla tarttunut kylkiin dipattaessa. Siispä tahmeanpimakka maustepläjäys jäi hivenen vajaaksi. Onneksi omalla lautasella voi tulpa-tripladipata. Annos oli kooltaan niin mahtava etten saanut siitä syötyä kuin puolet. Osasyynä ehkä alkupaloiksi nautitut valkosipuli-parmesaani-leivät (perusihania). Belgialainen mies söi Soul House Steakin ja piti kovasti kastikkeesta. Muu oli kuulemma perusannosta mutta hyvä kasti pelastaa aina pelin. Jälkkäriksi jaoimme syntsäkakun korvikkeeksi brownie-annoksen, olimme niin täysiä ettei omaa jälkkäriä kyennyt. Sitä alkupirtelöähän ei lasketa. Brownie ei ollut mielestäni aivan brownie, ei siis sellainen paksu syntisen tahmean kostea, vaan ohut ja mureneva, paljon pähkinää. Mutta se oli varsin mainio suklaakakun pala jätskillä.

Hyvän seuran lisäksi iloitsin blues-soul musasta. Pidin hauskoista ruokalistoista jotka löytyivät levykansien sisältä. Palvelu oli kivaa ja tehokasta.

Sanoisin kokonaisuutena että idea on huikea mutta mieleen hiipi tunne että ydinajatus on päässyt hiukkasen väljähtymään matkan varrella ja jotain konseptin kultaisinta ydintä olisi karannut? Odotin kyllä paljon, myönnän (olen kulinaari-herkkuperse ja eteläjenkkilän keittiö on lähellä sydäntäni), ja jos vertaan perusravintolaan Soul Kitchen pärjää joukossa todella mainiosti. Sain hyvää ruokaa ja suosittelisin ystävillenikin paikkaa, silti toivoisin että kokit tekisivät matkan Mississipin varrelle ja saisivat sieltä lisää kipinää makumaailmaan, sen särmään ja autenttisuuteen. Saisi sen jonkin extraextraihanan vielä pisteeksi i:n päälle.

Ribsit, kuvassa ei näy mutta kylkirivejä on pinkassa peräti kolme.

 Soul House Steak

 Maukkaat alkupalaleivät

Päivän seuraava hauskuus:

Olin pyytänyt lahjaksi liput Thaïs-oopperaan (sinne vaapahtelimme ravintolasta). Oopera oli ihana, se oli sangen visuaalinen ja kiinnostava katsoa, erityisesti tekstiili-immeisen silmin, kaihosin päästä hypistelemään vaatetuksia takahuoneeseen. Värit huikaisevia punaisia, terrakottaa, keltaista, oranssia, okraa, kullan kimalletta, syvää turkoosin vihreää, sinistä, kerroksia, tekstuureita. Musiikki oli hyvää vaikka ei sijoitukaan aivan lempparioopperoitteni joukkoon. Thaïsin teema on kuulaan kaunis. Olen sikäli helppo ooperavieras, tai minkä tahansa livemusan vieras, että nautin esityksestä aina vaikka musiikki ei olisikaan juuri lempigenreäni. Livemusa kiehtoo aina. Nyt ei ollut mitään valittamista, olin fiiliksissä, välillä ihan kylmänväreliikuttunut.

Väliajalla kilisteltiin shampanjaa ja ihmetteltiin että paikkoja oli paljon vapaana vaikka oli vasta esityksen toinen ilta. Tiesitekö että oopperaan pääsee hattuhyllylle 30 eurolla ja korkeanpaikankammoisille alemmalle parvelle 46 eurolla? Vanhempiin tuotantohin arkipäivisin 14 eurolla. Ja matalille tuoleille saapi talon puolesta korotustyynyt! Lähtekäähän elähtymään sieltä kotisohvilta. Minäkin sain sohvaperunaruumiini ja -silmäni ylös, oli todella sen arvoista.

 Virittelyä

Ihmiset alkavat hiipiä paikoilleen, näin tyhjää ei sentään ollut h-hetkellä.

Thaïsin teema

Lapsena haaveilin että minusta tulisi isona orkesterin patarumpujen soittaja. Pehmeän pampulaiset kapulat ja jättimäiset rummut joista lähtee ihanaa pehmeää jylinää olivat vastustamattomat. Toinen vaihtoehto oli olla harpisti. Harpun ääni oli niin lumoava ja ranteiden siipimäiset liikkeet ihanat. Ei sitten tullut minusta kumpaakaan, mutta ilolla katselen molempia edelleen.

Potut

Kävin tänään silmälääkärillä. Toimitus jota olen (huonojen uutisten pelosta) lykännyt jo pidempään. Joskus kun luen kirjaa näen teksin päällä tuhrun, sellaisen samean läntin joka tietenkin aiheuttaa sen etten näe tekstiä kunnolla. Yliaktiivisen mielikuvituksen omaavana (muutamia aamuyöntunteja asiaa pohtineena) olen jo miettinyt mitä työtä sitten oikein voin tehdä kun olen sokeutunut. Silmäpohja rappeutunut. Kaihileikkauksen jälkeen. Eriasteisina siirtymävaiheina matkalla siihen sokeuteen. Tms. Onneksi on äänikirjoja, onnistuisikohan keraamikko-kuvanveistäjän hommat, sääriin jääkiekkosuojukset, kyllä kuulo sitten paranee, koira olisi kyllä ihan kiva. Tms.

Yllätys on etten olekaan sokeutumassa. Minulla on silmämigreeni. Olettekos kuulleet sellaisesta? Minulle ainakin ihan uusi termi. Että tyypeillä joilla on migreeniä voi olla myös kivutonta migreeniä jolloin oire on vaan jonkinsortin silmäoire, sellainen jota em. tyypillä kipumigreeninkin kanssa esiintyy. Niin että migreenilääkettä huiviin vain jos juuri silloin on pakottava tarve lukea tai askartaa jotain tarkempaa silmänäköä vaativaa. Helpotus oli kyllä.

Lisäksi kuulin että oikea silmäni on sohvaperuna. Tiesin kyllä itse olevani sohvaperuna, mutta että osa ruumiistani voi olla lisäksi erikseen, omana itsenään, sohvaperuna. Torta på torta?

Sohvaperunasilmää ei kuulemma voi jumppauttaa, mitä sohvaperuna kokonaisitselle kuuluisi tehdä. Kiva sikäli ettei tullut ylimääräistä painetta liikuntaan enää tästä.

Kovaa kamaa

Luin tänään Facebookin I fuckin love science-sivulta että Marie Curien muistiinpanot ovat edelleenkin niin radioaktiivisia että niitä voi käsitellä vain suojavermeissä.  Noita sangen arvokkaita muistikirjoja ja lappusia säilytetään järeissä lyijylaatikoissa. 

Hatunnosto naiselle jonka paperitkin hehkuvat yli sadan vuoden jälkeen. Siellä hän on labrassaan tutkiskellut ja kehitellyt tyynesti (tai mistä minä tiedän miten tyynesti) teesejään kaikenmoisten gammasäteiden loimotuksessa (tai jotain sinnepäin). Kävellyt kotiin Pariisin katuja pitkin suukottamaan pieniä tyttäriään.

En taida enää valittaa kun pyyhkeitä etsatessani joudun käyttämään paineistettua hengitysmaskia.