Pään ja ruumiin metkafysiikka

Alkuvuosi yrittäjällä, jonka hurlumhei-aika on syksy-joulu, menee jokseenkin sekavassa tilassa. Olo on niinkuin lottokoneessa, pyörii siellä pallomelun keskellä holtittomasti pää sekaisin ja sitten yllättäen sylkeytyy kehästä ulos. Hiljaisuus huumaa. On autiota.  Pysähtynyttä.

Tästä oudosta tilasta pääsee yllättävän hitaasti ulos. Suunnitelmia ei ole koska niihin ei ollut syksyllä aikaa. Mitä seuraavaksi, mitä ensin, mitä sitten. Viritteilla on paljon, mutta kaikki on vasta valmisteluasteella. Työn alla on pienempiä yksittäisiä tilauksia.  Alitajuisesti vertaan kaikkea syksyyn, mikään ei tunnu tarpeeksi riittävältä. 

Tajuan jokseenkin järkyttyneenä että jollain tapaa superkiireinen syksy on helpompaa, tiedän viileän varmasti että olen menossa johonkin rivakasti, teen oikeita asiota oikeaan aikaan.

Kaipaan projektia. Niitä on tulossa kaksi suurta, yksi keskikokoinen. Ja yksi massiivinen joka on varastojen täyttäminen ensi syksyksi ettei olisi aivan niin kiire. Noista kahdesta suuresta haluaisin pian alkaa toisen, mutta minusta riippumattomista syistä en pääse siihen vielä käsiksi, odotan. Turhaudun. On vaikea orientoitua siihen toiseen, koska jos se ensimmäinen sitten tuleekin eteen juuri kun toinen on hyvällä vaihteella.  Keskikokoinen pitää aloittaa kohta. Tiedättekö miten tässä käy vielä? Minä tiedän. Kaikki kolme tulee pian olemaan päällä yhtäaikaa ja sitten niillä on vielä kiire. Sitten samalla se massiivinenkin pitäisi aloittaa. Juu-uh, näinhän se perinteisesti menee.

Mielenkiintoisesti minun ruumis elää näissä kausissa. Syksyn olin kuin veturi, puuskutin menemään nopsaan ja vakaasti. Nukuin lyhyitä öitä, väsytti kyllä, mutta matka jatkui tehokkaasti. Ei vaihtoehtoja. Olin vauhdissa. 

Nyt kun yhen äkkiä ei olekaan kiire, ruumiista tuli ihan lötkö. Se ei jaksaisi nousta sängystä, sitten se haluaa istua ponnetta sohvalla, ei meinaa herätä. Ruumiin kuljettaminen etuovelle suihkun ja pukeutumisen kautta on hidasta. Ruumiin jalat ovat raskaat ja kädetkin. Sitten kun se on kuljetettu työhuoneelle ruumis alkaa olla elossa, jokseenkin valmiina. Mutta sitten pää on pulassa. Se ei tiedä mitä vireällä ruumiilla tekisi. Mitähän hommaa tänään ja missä järkässä, pää ei millään jaksaisi kiinnostua pienemmistä hommista koska se haluaa alkaa suurempaa haastetta. Pää istuttaa ruumiin työpöydän äärelle miettiäkseen ja ruumis, voi ruumis, alkaa hyytyä uudelleen.

Onneksi pää on kokemuksesta viisas. Se lyö kajarien nupit kaakkoon. Rytmi potkaisee ruumista persiille ja läpsii päätä poskille. Pakottaa hommiin siitä senkin ketaleet. 

Mitä enemmän kohti kevättä päästään, projektit käynnistyvät, innostavan työn syrjässä kiinni, alkaa ruumis päästä vauhtiin, pää ratsastaa ruumiilla, yhtämatkaa. Siihen vaihteeseen pääseminen on vaan niin turkasen tahmeaa, eritahtista. Kumma juttu.