Luin New York Timesin nettiversiosta kiinnostava artikkelin joka sivuaa tavallaan mitä edellisessä postauksessa kirjoitin. Jos ei yksinään palvelua niin osaamista. Artikkelissa pohditaan kuinka täydellisyyteen tähtäävällä käsityöllä ei rikastu vaikka olisi hyvinkin tunnettu.
Peter Frew on räätäli, sellainen ennenvanhaan räätäli joka ottaa mitat ja tekee täydellisesti istuvia pukuja miehille, täydellisistä materiaaleista. Hänen pukujaan jonotetaan. Yksi puku maksaa 4000 dollaria. Sen tekemiseen menee Peterillä 75 tuntia. Niinpä hän ehtii tehdä vain kaksi pukua kuussa. Hän ei voi palkata työhön muita koska työn laatu kärsisi. Eikä rahaakaan siihen oikein riittäisi siihen muutenkaan. Jos miehellä olisi kolme käsiparia lisää hän pääsisi ehkä rikastumaankin mutta vaivaisella yhdellä parilla bisness ei tästä etene.
Eräs toinen tunnettu mittatilauspukutalo, Greenfields, sellainen jolla on paljon työntekijöitä ja jossa työ etenee ns. liukuhihnatyyliin, mutta laadulla ja käsin, kärsii myöskin kassavirtavaikeuksista. Pukuja kun saa nykyisin ostettua tavarataloista. Jos ei ihan tavaratalo-pukua halua on luksusvaihtoehtoja, sellaisia jonkin tunnetun designerin suunnittelemia. Edullisempia, tosin laatu ei yllä samaan, eikä pukua saa omilla mitoilla. Kilpailu on kovaa, materiaalien hinnat nousevat koko ajan, eikä työtä pystytä tekemään nopeammin. Lisäksi tehdas sijaitsee New Yorkissa ja kustannukset ovat kalliit. Yksi vaihtoehto säästää rahaa olisi muuttaa tehdas halvemmille kulmille, mutta he eivät voi. Muuttaessaan he menettäisivät työntekijöitä, ja koska he ovat niin ammattitaitoisia, yritys ei kestäisi menetystä ilman että laatu kärsisi. Yrityksen ainoa markkinaetu on juuri tuo osaaminen.
Frew ja Greenfieldsin johtaja Rowland puhuivat kuinka nykyisin on niin suuri ero tuottavan ja arvokkaan välillä. Ne eivät ole enää sama asia. Nopeasti tehty, ei niin hyvistä matskuista on tuottava. Arvokas ei enää ole sitä. Ennenvahnaan paras oli paras, myös rahallisesi. Markkinat ratkaisevat kuka menestyy vaikka se olisikin Kardashianin mallisto, eikä maailman parhaiten tehty maailman parhaiten istuva puku.
Artikkelin lopputulos on että ainoa tapa tehdä rahaa tällaisessa täydellistä laatua tavoittelevassa bisneksessä on lopettaa täydellisen laadun tavoittelu. Surullista eikö totta? Kädentaidoilla, edes niillä harvinaisen taidokkailla, ei enää menesty ja osaaminen katoaa.
Kirjoittaja pohdiskeli ratkaisua, että jos ihmiset oppisivat kuinka käsintehdyt puvut tehdään vs tehdaspuku, he olisivat valmiimpia niistä maksamaan. Mutta kuinka pienituloinen yritys pääsee tästä kertomaan on sitten toinen juttu.
Olen ollut usein ällistynyt kuinka kalliiksi käsityö koetaan. Itse näen hinnat tietenkin toiselta puolelta ja useimmiten näen heti ettei myyjä pääse palkoille. Ehkä hinta koetaan kalliiksi juuri siksi ettei ymmärretä materiaalien kalleutta, työhön kuluvaa aikaa, erityisosaamista ja, etenkin Suomessa, verotusta (alv lohkaisee heti alkuun neljänneksen)?
Eräs henkilö Puistobluesissa vihastui kovin kun T-paitani maksaa 28e. Hänelle se tuntui olevan henkilökohtainen loukkaus, kenties mies koki että koetan jollakin tapaa huijata häntä. Hän varmaan vertasi hintaa tehdaspainettuihin t-paitoihin jotka kenties maksoivat 15e. Olisiko mies tuntenut toisin jos hän olisi tiennyt että olen itse suunnitellut designin, piirtänyt kuvat, laatinut valotuskalvon, valottanut seulan, etsinyt hyvää T-paitaa, tilannut kalliin minisatsin paitoja ja painanut ne itse käsin piensarjana. Tiennyt kuinka paljon aikaa on mennyt tuossa prosessissa, etten saa ikinä järkevää tuntipalkkaa. Verrannut että tehdas tilaa kaukomailta tuhansia ja taas tuhansia paitoja samalla, painattaa ne tehtaan koneilla kerralla ja myy ympäri maailman.
Maitotytön silmät avautuivat käsityön hintapolitiikkaan taannoin ja hän kirjoittaa siitä blogissaan. Pohdinnasta puuttui tosin yksi erityisen kallis siivu, eli materiaalit, joka lohkaisee käteen jäävästä osuudesta vielä puolet pois. Käykää lukemassa, kiva kirjoitus.
Peter Frew on räätäli, sellainen ennenvanhaan räätäli joka ottaa mitat ja tekee täydellisesti istuvia pukuja miehille, täydellisistä materiaaleista. Hänen pukujaan jonotetaan. Yksi puku maksaa 4000 dollaria. Sen tekemiseen menee Peterillä 75 tuntia. Niinpä hän ehtii tehdä vain kaksi pukua kuussa. Hän ei voi palkata työhön muita koska työn laatu kärsisi. Eikä rahaakaan siihen oikein riittäisi siihen muutenkaan. Jos miehellä olisi kolme käsiparia lisää hän pääsisi ehkä rikastumaankin mutta vaivaisella yhdellä parilla bisness ei tästä etene.
Eräs toinen tunnettu mittatilauspukutalo, Greenfields, sellainen jolla on paljon työntekijöitä ja jossa työ etenee ns. liukuhihnatyyliin, mutta laadulla ja käsin, kärsii myöskin kassavirtavaikeuksista. Pukuja kun saa nykyisin ostettua tavarataloista. Jos ei ihan tavaratalo-pukua halua on luksusvaihtoehtoja, sellaisia jonkin tunnetun designerin suunnittelemia. Edullisempia, tosin laatu ei yllä samaan, eikä pukua saa omilla mitoilla. Kilpailu on kovaa, materiaalien hinnat nousevat koko ajan, eikä työtä pystytä tekemään nopeammin. Lisäksi tehdas sijaitsee New Yorkissa ja kustannukset ovat kalliit. Yksi vaihtoehto säästää rahaa olisi muuttaa tehdas halvemmille kulmille, mutta he eivät voi. Muuttaessaan he menettäisivät työntekijöitä, ja koska he ovat niin ammattitaitoisia, yritys ei kestäisi menetystä ilman että laatu kärsisi. Yrityksen ainoa markkinaetu on juuri tuo osaaminen.
Frew ja Greenfieldsin johtaja Rowland puhuivat kuinka nykyisin on niin suuri ero tuottavan ja arvokkaan välillä. Ne eivät ole enää sama asia. Nopeasti tehty, ei niin hyvistä matskuista on tuottava. Arvokas ei enää ole sitä. Ennenvahnaan paras oli paras, myös rahallisesi. Markkinat ratkaisevat kuka menestyy vaikka se olisikin Kardashianin mallisto, eikä maailman parhaiten tehty maailman parhaiten istuva puku.
Artikkelin lopputulos on että ainoa tapa tehdä rahaa tällaisessa täydellistä laatua tavoittelevassa bisneksessä on lopettaa täydellisen laadun tavoittelu. Surullista eikö totta? Kädentaidoilla, edes niillä harvinaisen taidokkailla, ei enää menesty ja osaaminen katoaa.
Kirjoittaja pohdiskeli ratkaisua, että jos ihmiset oppisivat kuinka käsintehdyt puvut tehdään vs tehdaspuku, he olisivat valmiimpia niistä maksamaan. Mutta kuinka pienituloinen yritys pääsee tästä kertomaan on sitten toinen juttu.
Olen ollut usein ällistynyt kuinka kalliiksi käsityö koetaan. Itse näen hinnat tietenkin toiselta puolelta ja useimmiten näen heti ettei myyjä pääse palkoille. Ehkä hinta koetaan kalliiksi juuri siksi ettei ymmärretä materiaalien kalleutta, työhön kuluvaa aikaa, erityisosaamista ja, etenkin Suomessa, verotusta (alv lohkaisee heti alkuun neljänneksen)?
Eräs henkilö Puistobluesissa vihastui kovin kun T-paitani maksaa 28e. Hänelle se tuntui olevan henkilökohtainen loukkaus, kenties mies koki että koetan jollakin tapaa huijata häntä. Hän varmaan vertasi hintaa tehdaspainettuihin t-paitoihin jotka kenties maksoivat 15e. Olisiko mies tuntenut toisin jos hän olisi tiennyt että olen itse suunnitellut designin, piirtänyt kuvat, laatinut valotuskalvon, valottanut seulan, etsinyt hyvää T-paitaa, tilannut kalliin minisatsin paitoja ja painanut ne itse käsin piensarjana. Tiennyt kuinka paljon aikaa on mennyt tuossa prosessissa, etten saa ikinä järkevää tuntipalkkaa. Verrannut että tehdas tilaa kaukomailta tuhansia ja taas tuhansia paitoja samalla, painattaa ne tehtaan koneilla kerralla ja myy ympäri maailman.
Maitotytön silmät avautuivat käsityön hintapolitiikkaan taannoin ja hän kirjoittaa siitä blogissaan. Pohdinnasta puuttui tosin yksi erityisen kallis siivu, eli materiaalit, joka lohkaisee käteen jäävästä osuudesta vielä puolet pois. Käykää lukemassa, kiva kirjoitus.
2 kommenttia:
En voi muuta sanoa, kuin sen, että olen kirjoituksestasi aivan samaa mieltä.
Niinhän me kaikki käsillä työtä tekevät yleensä olemme... Kiitos kommentistasi :)
Lähetä kommentti