Jäätä ja rallia

Musiikki on sitten merkittävä ja eriskummallinen asia. Siinä mielessä että se merkitsee niin eri asioita eri ihmisille. Joillekin se ei ole erityisen kiinnostavaa, jotkin hurahtavat muusikon maailmaan loppuiäkseen. Ja sekin vielä miten jotain musiikkia inhoaa jota toinen rakastaa. Jännää.

Olen varmaan ennenkin maininnut että minulla on eri musiikit eri tilanteisiin. Töitä tehdessäni minulle kelpaa vain harvat koska sen pitää sopia minulle saumatomasti, muuten häiriinnyn. Tämä on erityisen tarkkaa, maalatessa ei saa häiriintyä vaan musiikin pitää nostattaa. Siivotessani ja puuhastellessani kaipaan jotain raskaampaa. Yleensäkin pidän selkeästi rytmisestä musiikista, bluesista, lattareista, countrystakin.

Mutta silloin kun rentoudun sohvalla kirjan kera, tai rupatellen, taustalle sopii parhaiten ooppera. Saan siitä jotenkin kummallisen rauhan kuplan päälleni. Ihanan sellaisen. Ooppera ei minulle sovi esimerkiksi siivotessa, ei sitten millään, menee mielialat ristiin.

Joulun alla minulla oli kiireistä kiirein, niin kiire ei ole koskaan vielä ollutkaan. Muutama kuukaisi meni vapaapäivittä ja vapaa-ajatta. Huomasin jossakin vaiheessa olevani vähän liian lähellä burnoutia, en oikein enää nukkunut ja olin hymytön stressaaja. Työhuoneella mietin miten vielä jaksaisin tämänkin päivän. Mikään normimusiikkini ei toiminut, nekin vain lisäsivät hälyä päähäni, jopa lempibiisini. Sitten keksin kokeilla oopperaa. Ja se auttoi. Siinä vaikeassa tilanteessa sain pienen häiveen sitä rauhan kuplaa käyttööni ja pystyin sen siivillä vetämään homman läpi.

(Sivumennen sanoen, nyt kun kiire on ohi, kokeilin työskennellessäni laittaa oopperaa soimaan, ei onnistunut enää, ei millään, ei toiminut. Hyvin mielenkiintoinen ilmiö minusta. Aivoni ovat joskus niin erillinen osa ja toimivat oman päänsä mukaan).

Kuuntelin pelastavaa ooperaa iTunesin kautta, ranskalaiselta ABC-kanavalta. Yleensä pidin kaikesta mitä sieltä tuli, mutta väliin sieltä tuli barokkiaikaista kantaattilaulantaa (tms. en ole olenkaan varma termistä). Tarkoitan sellaista kirkasta täydellisen täsmällistä yksinlaulua yhden instrumentin säestämänä. Kappaleet ovat pitkiä ja täysin vailla rytmiä ja nyansseja. Lakunauhaa. Varmasti erityisen vaikea laulun laji, mutta minulle siitä tulee sama olo kuin pikkutarkkoja pointillistisia töitä katsottaessa. Liian täsmällistä ja siistiä. Ahdistavaa. Pystyn kuuntelemaan sellaista jonkin aikaa mutta pidemmän päälle minulle tulee puistattavan jäätävä olo.

Niinpä joskus havahduin työn touhussa hiipivään kummalliseen kiusaantuneeseen oloon ja tajusin että musiikki on vaihtunut kantaatteihin, vaihdoin kanavaa siltä seisomalta. Mutta kerran pysähdyin siihen että päässäni soi kiihtyvällä tahdilla Monty Pythonin Lumberjack-ralli. Ymmärsin että se oli soinut päässäni jo jonkin aikaa. Sitten kuulin että radio soitti em. kirkkomusiikkia. Hoksasin että aivoni parhaansa tehden olivat yrittäneet torjua ahdistavaa musiikin peittoamalla sitä mitä ärsyttävimmällä rallilla. Huvitti. Itse olin niin uppoutunut siihen mitä tein etten ollut tajunnut että jokin toinen puoli minusta nääntyi väärään musiikkiin.

Tässäpä näytteet:

En löytänyt niin pelkistettyä versiota kuin tarkoitin, mutta tässä idea kuitenkin.

Ralli