Kaikenlaista sitä

Eilen illalla kotimatkan bussissa eteeni istui kaksi naista, ystävykset. Toinen veti lompakostaan aarteen esiteltäväksi. Se oli pankkikortti. Innoissaan hän selitti saaneensa itse valita kuvan uuteen korttiinsa. Hän oli tuonut kuvan pikkuisesta pojastaan ja oli sangen innoissaan. Pankkikortti oman lapsen kuvalla. Ymmärrän äidin idean mutta jotenkin yhdistelmä oli karmaiseva minulle.

Liian kestävä?

Ostin eilen Marimekosta talvitakin. Edellisen talvitakin (muoti-ihmiset, sulkekaa silmänne seuraavalta) ostin 12 vuotta sitten. Se oli silloin 'älyttömän kallis' klassinen pitkä musta villakangastakki. Joka kevät olen vienyt sen pesulaan josta se on tullut kotiin uuden näköisenä, puhtaana ja nypyttömänä. Takki on ollut rakas ja maksanut itsensä monin kerroin takaisin. Nyt kuitenkin tuntui että siirtyisikö vanha takki lenkkitakiksi työmatkakävelyihin. Toivon että uusi takki kestää edes puolet edellisen takin elinkaaresta. Ja että se muotoutuisi henkisesti yhtä rakkaaksi.

Minua tympii halpavaatteet. Ne näyttävät hyviltä ainakin ensimmäiseen pesuun saakka, sitten jotain mystistä tapahtuu ja ne menettävät muotonsa, venähtävät ja kulahtavat, hyppäävät hetkessä uusista vanhoiksi. Tarkoitus on tietenkin että sitten ostetaan uusi halpis. Samalla pysyy kätevästi muotimaailman kuumassa ryhmässä. Mutta mitä luonnonvarojen haaskaamista, oikea epäekologisuuden kulminaatio. Ollakseen niin halpa voi olla varma ettei tuotantoketju ole ollut eettisestikään reilu. Yritän itse ostaa vähemmän, laadukasta ja pitkäikäistä. Siihen tähtään myös tuotteillani, kankaani ovat kalliimpia kuin Eurokankaan, sisustustuotteeni kalliimpia kuin Hemtexin, IKEA:n ja H&M:n uuden sisustuspuolen. Mutta ne kestävät, ne ovat ekologisia ja eettisiä (työvoima olen minä), niihin saa oman tarinan, ne tulevat rakkaiksi. Omatunto on puhdas ja luonto kiittää.

Tiedän ihmisiä joista on ihanaa shopata paljon ja usein, heistä ei ole ongelma heittää tavaraa roskiin ja ostaa uutta tilalle kuukausittain, päinvastoin, se on nautinto. He löytävät touhuun eettisen kulmankin, he pitävät taloutta pystyssä ja töitä köyhissä maissa. Harmillista omasta näkökulmastani on miten halpatuotteet muokkaavat kuluttajien ajatusmaailman sellaiseksi että kaiken on oltava halpaa. Laatuun ei haluta sijoittaa koska saatavilla on vastaava tuote pikkurahalla, olkoonkin että laatu on huono. Aina on saatavilla toinen. Kaiken ei halutakaan olla kestävää.

Eilen pohdin erään ystäväni kanssa missä kulkee pitkäikäisyyden raja. Joskus tuote voi olla liian kestävä. Ystävä oli saanut lahjaksi Marimekon yksivärisen trikoopuseron 16 vuotta sitten. Hän on ehtinyt toivoa sen loppuunkulumista jo vuosia, lopen kyllästynyneenä sen kaivanut ja haudannut kaappiin liian monta kertaa, joskus liian pienenä, joskus liian suurena, joskus vaan kyllästyttävänä. Laatua voi olla liikaa. Ystävällä oli onnea koska piti puserosta, joskus kestävä tuote voi olla puolimieluinen. Sillon sen kestävyys vasta sapettaakin.

Päivitys

Rantakoski Designsin netisivut päivitetty. Uusia töitä kaupassakin. Katselmus täältä tai klikkaamalla allaolevaa logoa. Tervetuloa katselemaan!

Slow Life Helps

Sallitteko vielä yhden aasinsillan? Edellisistä postauksista lisää hitautta. Rakastan Slow-mentaliteettia ja -suuntausta, se sopii minulle (ehkä liiankin) täydellisesti. Laiskottelua, rakkaudella kokkaamista, luontokävelyjä, perinteiden arvostamista, kiireettömyyttä, pienten asioiden huomaamista, kestävyyttä, pesiytymistä, ekologisuutta, eettisyyttä, tulevaisuuden rakentamista pysyville arvoille, terveyteen ja hyvinvointiin panostamista. Ja niin edelleen.

Hesarissa kevään aikana julkaistiin kysely mikä on nykypäivän luksusta (koetin löytää arkistoista artikkelin mutten onnistunut). Yllättäen, ihanasti, ihmisten mielestä luksusta oli mm. muutto maalle, puutarhan hoito, kanojen pitäminen (terveisiä tänne), etätyöt, koti, lähiruoka.

En ole siis yksin Slow-elossa. Siitä olen erityisen iloinen.

Löysin kuvan netistä, sen nimi oli Slow Life Helps.
Uskon, varmaan auttaa mihin vaan.

Lamauttava valinnanmahdollisuus

Näköjään tallustan aasinsiltoja toisensa perään, mutta eilisestä postauksesta tulin taas ajatelleeksi lempiajatustani yhteisöllisyyden katoamisen harmeista.

Nykyään puhutaan paljon miten monet ihmiset ovat yksinäisiä, vanhukset erityisesti ja he ehkä vähän huonolla hoidollakin, masennusta ja lukematomia muita mielenterveysongelmia, tunne tarpeettomuudesta. Usein ajattelen että ennenvanhainen saman katon alla eläminen oli meille terveellisempää. Hampaattomat ja höpertyneet mummot saivat istuskella tuvan nurkassa, katsottiin että oli lämmintä päällä, velliä ja muhennettua silakkalaatikkoa lapottiin ohimennen puulusikalla suuhun, ihmisiä oli aina ympärillä, turvaa, tapahtumaa ja seuraa. Lapsia hoiti ja kasvatti koko porukka, kukaan ei ollut yksin, vastuu jaettiin, kaikilla oma tehtävä ja tunne tarpeellisuudesta.

Ymmärrän että romantisoin ajatusta, että ei se varmasti aina niin herkkua ollut, ei ollut omaa tilaa (mutta kuinka paljon sitä osattiin kaivata?), aina ei tullut kaikkien kanssa toimeen vaan saman katon alla oli silti asuttava. Työ oli rankaa ja kovaa, mutta samalla se oli arvokasta, tarpeellista ja kättensä tulokset oli selkeästi nähtävissä. Ymmärrän myös että tähän palaaminen olisi äärettömän vaikeaa, ellei mahdotonta, nyt kun on totuttu itsenäiseen elämään ja päättämään itse omasta elämästä ja tekemisistä. Mietin miltä tuntui elää ilman näitä vaihtoehtoja?

Katsoin YouTubesta Barry Schwartzin luennon valinnan paradoksista. Schwartz on psykologi ja professoroi Swarthmoren yliopistossa Pennsylvaniassa sosiaalista käytöstä ja sosiaalista teoriaa (vapaa käännös). Luento oli äärimmäisen mielenkiintoinen. Se aloitettiin käsitteestä miten ajatellaan vapauden olevan onnellisuuden takaaja. Ja että vapauteen liittyy tietenkin tiiviisti valinnan vapaus. Professori oli kuitenkin sitä mieltä että kun valinnan mahdollisuuksia on monia, se ei enää tuokaan onnea. Päinvastoin, ihminen lamautuu koska ei pysty enää valitsemaan. Kun vaihtoehtoja paljon, lopulliseen valintaan ei edes pysty sitoutumaan (se toinen olisi ollutkin ehkä parempi, vaihtaisinko, kokeilisinko kuitenkin noita kolmea muuta), eikä koskaan pysty olemaan valintaansa myöskään tyytyväinen, koska niin täydellistä vaihtoehtoa ei ole olemassa ettei miettisi jonkin toisen kenties olleen parempi. Niinpä ihminen on onnettomampi, hukassa suuntansa ja valintojensa kanssa. Teoriaa oli tukemassa lukuisia mielenkiintoisia tutkimuksia.

Toinen kiinnostava luento onnellisuudesta sivuaa myös valintaa. Yksinkertaisimmillaan asiaa esitteli testi opiskelijoille joille annettiin vaihtoehto valita kahdesta valokuvasta itselleen mieluisampi. Toisille opiskelijoille annettin mahdollisuus perua päätöksensä ja vaihtaa valinta toiseen kuvaan neljän päivän sisällä, toisilla opiskelijoilla vaihtoehtoa ei ollut. Kun tyytyväisyyttä valintaan tiedusteltiin jonkin ajan kuluttua huomattiin että valinnanmahdollisuuden saaneet opiskelijat eivät missään vaiheessa olleet oikein tyytyväisiä valintaansa, eivät edes vaihto-oikeuden umpeutumisen jälkeen. Ne opiskelijat joilla vaihto-oikeutta ei ollut, olivat huomattavasti tyytyväisempiä valintaansa saman tien ja edelleen. Minusta aika yllättävää ja kiinnostavaa.

Tsekatkaa itse katsomalla Schwartzin luento:

Ja tässä luento onnellisuudesta, Dan Gilbert Harvardin psykologian professori:

Mielenkiitoista mietityttävää asiaa, eikö?

Elämäntapayrittäjä

Eilisessa postauksessa kirjoitin elämäntyyliyrittäjyydestä. Törmäsin sanaan ensimmäisen kerran käydessäni muutaman kuukauden pituisen luovien alojen yrittäjyyskurssin. Termi sisältää kaiken sen mistä olen haaveillut, että voisi olla yrittäjä rennosti ja omaa hyvää oloa vaalien. Oli hirmuisen vapauttavaa kuulla että tällainen linja on 'julkisesti sallittu'. Aiheesta on kirjoitettu lukuisia hyviä kirjoja, mm. Jorma Sipilän Osaajasta elämäntyyliyrittäjäksi (WSOYpro, 2006). Kyseisessä kirjassa on mm. mielenkiintoista tilastoa erilaisten yritysmuotoyrittäjien hyvinvoinnista. Elämäntyyliyrittäjät ovat kirkkaasti edellä muita, lisäksi he tuntevat muita yrittäjiä enemmän onnistuneensa työssään, vaikka monesti heillä on pienemmät tulot kuin esim. kasvuyrittäjillä.

Itseasiassa elänätyyliyrittäjyys on hyvin tuttu yritysmuoto menneiltä ajoilta. Minulla on ihana esimerkki, yritys jota ajattelen usein. Kesämökkimme lähellä oli ennen kyläkauppa. Nimitys on hieman erheellinen koska itse kylää ei varsinaisesti paikalla sijaitse, mutta siinä mielessä oikea että kaupan ympärille kokoontui lähistöllä asuvat ihmiset ikäänkuin kylän raitille. Kauppaa pitivät Muhoset, joiden puutalosta oli lohkaistu huone kaupaksi. Kaupan yhdellä sivulla oli kulunut kaupantiski kassakoneineen, toisella sivulla kylmätiski jossa Muhonen leikkasi lihapaloja, siivutti makkaraa makkaran perään ja paketoi ne pieniksi siisteiksi voipaperipakeiteiksi. Jokaista neljää seinää kiersi hyllyt joille oli pinottu puolet kaikista maailmassa ikinä keksityistä tavaroista. Toinen puoli löytyi viereisen huoneen varastosta. En muista ikinä kuulleeni eioota.

Kaupalla oli aina väkeä, eikä koskaan kiire. Jokainen odotteli rauhakselleen vuoroaan, rupatteli samalla asioistaan, uteli muiden asioita (erityisesti kesämökkiläisten, uutta verta katsokaas), tai istuskeli portailla tupakilla. Kaikkien asiointiin kuului ostosten lisäksi itsestään selvyytenä juttutuokio kauppiaan kanssa. Tätä hetkeä ei kukaan kiirehtinyt sillä se oli jokaiselle vuorollaan suotu. Kauppias jaksoi kärsivällisesti ja myhäillen rupatella jokaisen kuulumiset erikseen. Välillä kauppiaan piti lampsia pihan poikki pumppaamaan bensiiniä autoihin pihatienvieren suuresta sylinteritankista. Bensa pumpattiin käsiveivillä ensin mittalasiin, viisi litraa kerrallaan, ja sitten valutettiin auton tankkiin.

Muistan miten pienenä sain jäätelön käteeni ja vaelsin ulos leikkimään talon Pinja-kissan kanssa, tai rapsuttelemaan vanhaa vähän kärttyistä koiraa johon olin onnistunut suureksi ilokseni ystävystymään. Lopulta, kun en enää malttanut odottaa, vaelsin parhaaseen paikkaan, sivurakennuksen leipomoon. Siellä Muhoska leipoi herkkuja päivittäin, työnteli pullia suureen koko seinän levyiseen leivinuuniin, veteli ulos kakkusia ja viinereitä. Kiireettä mutta tasaisella vauhdilla kuin kone rouva vaivasi käsivarret hytkyen taikinoitaan, pursotteli sokerikiehkuroita leivonnaistensa koristeeksi. Hänellä oli päällään suomalaisen maalaisemännän univormu, sellainen pehmeäksi vanuttunut polveen saakka ulottuva vaalea puuvillamekko, ruudullinen tai kukikas, sen päällä leveä esiliina ja päässään niskaan tiukasti solmittu huivi. Kaksi kertaa viikossa saatiin orharieskaa, maailman parasta ohrarieskaa, paksu rapea kuori, kostean kimmoisa sisus. Näinä päivinä oli rouvan tahti nopeampi kuin muina päivinä, sillä rieskoja jonotettiin ja tultiin hakemaan kauempaakin.

Muhosilla oli kaksi tytärtä, toinen asusti jo naapuritalossa omaa perhettään, toinen kävi vielä lukiossa kaupungissa. Molemmat auttelivat kaupassa luontevasti, niinkuin olivat autelleet pikkupenskoista saakka. Koko perhe eli elämäänsä kaupan kanssa, lupsakan rennosti ja naureskellen naapureiden kanssa. Itseasiassa ei tuntunut lainkaan että kauppa oli perheen työ ja yritys. Kaikilla tuntui aina olevan mukavaa, eikä kiire, ei ikinä kiire.

Kun kauppa lopulta lopetettin, oli pariskunta jo pitkään yli eläkeiän, he jatkoivat elämäntapaansa niin kauan kuin jaksoivat ja se tuntui hyvältä. Kummastakaan tyttärestä ei tullut jatkajaa kaupalle. Arvaatte varmaan miten suunnattoman suuren tyhjiön kaupan loppuminen jätti yhteisöön. Eikä tilanne ollut ainoa laatuaan maaseudulla, kyläkaupan pitäminen ei ole enää kannattavaa puuhaa. Kehitys kehittyy joskus väärään suuntaan. Mutta jospa tämä nykyinen Slow-suuntaus (joka sopii loistavasti elämäntyyliyrittäjälle) palauttaisi myös muutaman kyläkaupan iloksemme.

Yhteisöllisyys rules

Tien vieressä

Elämäni aikana olen ollut usein asemassa jossa en oikein asetu joukkoon.

Esimerkiksi opiskellessani kuvataidetta, maalailin usein suurille kankaille, siis vaikkapa lakanakankaille. Kiinnostuin ajatuksesta että maalaukseni voisivat olla sisustuksen ja taiteen välimaastossa, käyttötaidetta, ihmistä ilahduttavaa lämpöä. Jotain läheisempää kuin perinteinen kuvataide. Arvatenkin se oli äärimmäisen huono ajatus taidepiireissä, itsensä myymistä, taiteen loukkaamista, noloa lääräämistä ja tiesmitä. Puuhiani katsottiin armottomasti kierolla silmällä, minusta ei ollut oikeaksi taiteilijaksi, eikö kantti kestänyt.

Kun seuraavaksi aloitin opiskelemaan tekstiilimuotoilua olin heille aivan liian taiteellinen. Koulussa painotettiin teollista kankaanpainantaa, säntillistä, täsmälleen toistuvaa, tasaista väripintaa. Kaikenlainen maalaaminen, toistuvuuden epäsymmetrinen rytmitys, elävä viiva ja elävä sommittelu oli heille kammotus. Kun ensin olin opiskellut vuosia eroon juuri ns. kuolleesta asetelmasta, rytmistä ja viivasta, en voinut ajatellakaan palaavani jalanjälkiäni takaisin. Olin liian vallaton, sotkuinen, hallitsematon ja kokeilunhaluinen, kärsin kaikista kummallisista rajoituksista. Niinpä kuljin vähän polun viertä koko opiskeluaikani, väittelyistä toisiin.

Nyt sitten olen luovan alan työntekijänä yrittäjä. Minun pitäisi yrittäjänä olla pullollaan businesta, tiukka neuvotteluista menestykkäästi toiseen purjehtiva toimitusjohtaja. Minun pitäisi osata luontevasti myydä ja markkinoida, tavoitella kasvua ja laajenemista. Kaikki pehmeys ja elämäntapayrittäjyys on hölmön hommaa. Olen ällistynyt että bisness on juuri niin kovaa kuin aina kerrotaan, ihmisiltä tulee odottaa aina pahinta koska muuten tulee turpiin tuutin täydeltä* (naiivisti kuvittelin että tällä pehmeällä alalla oltaisiin pehmeämpiä). Mukavan julkisivun takaa paljastuu niin usein aivan järjettömien käytöksien ihmisiä, oman edun tavoitelu kohoaa härskiyden avaruuksellisiin korkeuksiin**. Onneksi eteeni on tullut myös aivan ihania ihmisiä, muuten olisin lyönyt jo hattuni naulaan. Mutta selvää on ettei minusta tule koskaan ns. hyvää yrittäjää, niinpä kuljen senkin tien laitaa.

Minulla ei riitä superyrittäjyyteen edes aika, en pysty maalaamaan, kehitelmään uutta ja olemaan täysipäiväinen myyjä-markkinoija. Siksipä minulle ehdotetaan sännöllisesti että ulkoistaisin maalaukseni vaikkapa Kiinaan. Siinä ajatuksessa luopuisin kaikesta minulle tärkeästä; mahdollisuudesta työllistää itseni tekemällä kaikkein rakkainta työtä ja kestävyys-pitkäikäisyys-ekologis-eettisyydestä. Lisäksi minulta kysytään jatkuvasti laajenemisajatuksiani. Kun kerron että tarkoitukseni on työllistää edelleen vain itseni saan vastaani hölmölle suunnattua silmänmuljautusta. Etten edes haaveile kauniista kulmatoimistosta jostakäsin johtaisin niitä muita jotka maalaisivat minun suunnitelmillani minun maalauksiani, minun työhuoneessani, minun kankailleni, minun maaleillani. Etten edes haaveile suuremmista tuloista.

Olen iloinen tienvieruspolustani, siitä että voin räpeltää yrityksessäni juuri niinkuin itse haluan, voin olla sydämeltäni elämäntapayrittäjä, maalailla työhuoneellani omia töitäni omassa kultaisessa rauhassani, keskittyä olennaiseen, eli nautiskelemaan ja sulostuttamaan asiakkaitteni maailmaa, kehittelemään uusia kiinnostavia kujeita ja juttuja. Sen verran älyän kuitenkin että palkkaan avukseni jonkun bisneshaluisen ja -kykyisen. Minun ei ole pakko puurtaa siellä missä en halua, missä en ole riittävän hyvä. Niinpä tänään olen palkannut itselleni Pr-toimiston avukseni, he saavat hoitaa markkinoinnin ja brändäyksen. Japani-Italian agentti minulla jo on, vielä tarvitsisin Suomen-sellaisen. Sitten olisin tyytyväinen yrittäjä.

Summa summarum, olen äärimmäisen onnellinen että uskalsin lähteä yrittäjyyden tielle, joka päivä olen iloinen ollessani itseni pomo, voidessani keskittyä olennaiseen. Uskon että kaikki vastakarvaan kulkeminen on opettanut minua sitkeyteen ja päättäväisyyteen olla uskollinen itselleni. Elämäntapakonsultti Elina Haatajan sanoin "jos tekee sitä mitä eniten rakastaa tehdä, menestyy". Uskon siihen sillä sellaista työtä tekee ilolla ja energialla ja juuri oikeanlaisella puhdilla. Vaikka tekisikin sitä sitten "vähän väärin".

*) Luin erään Amerikkalaisen yritysblogin tekstin "8 asiaa jotka olisin halunnut tietää ennen kuin aloitin yrityksen". Artikkelin voi lukea englanniksi täältä. Sieltä opin että on parempi luottaa vasta kuin saa siihen pätevät omakohtaiset todisteet, muuten joutuu korjaamaan itseään kasaan liian pitkän kalliin ajan, joka kerta. Tämä filosofia sotii rajusti oman elämänfilosofiani kanssa (uskon kaikista hyvää) (ainakin ennenkuin homma läsähtää naamalle), mutta on osottautumassa kullanarvoiseksi vinkiksi, enkä enää järkyty niin liikkussani bisnesmaailmassa.

**) Olen ottanut omakseni Lenita Airiston yrittäjyysmoton; ”Kusipäiden kanssa en bisnestä tee”, tämä periaate varmasti säästää aikaa, rahaa ja energiaa enemmän kuin mikään muu. Em. sanoja en itse tohtisi noin karskisti käyttää, voihan olla ettei Lenitakaan, lehtileikkeestä luin. Mutta ajatus on se että yrittäjänä voin itse päättää kenen kanssa asioin. Tietenkin siinä voi mennä suuria ja tärkeitäkin kauppoja sivu suun, mutta mielenrauha säilyy.