Kevättä rinnassa

Tiedättekös että taas on ihanin vuodenaika. Sellainen oli viimeksi lumien tullessa, sitä ennen loppukesästä, kesällä ja alkukesästä. Nyt on parasta siksi että on aurinkoista, kirkasta ja kesä on vielä edessä kokonaan.

Kyllästyimme laiskotteluun eilen illalla (jo heti ensimmäisenä lomapäivänä, hmph) ja lähdimme metsäkävelylle. Oli ihanaa. Kruunuvuorella kiipeillessä ei tullut yhtään kuuma, oksien lomassa pujotellessa ei tarvinnut miettiä ötököitä, ei hämähäkkejä eikä seittejä, oli rauhallista. Maasta tökötti uutukaisia pikkiriikkisiä voikukan lehtiä, poimulehtiä, ruohoa ja joitain muita tunnistamattomia kasvinalkuja. Oksien päissä pullotti puhkeamaisillaan olevia silmuja. Linnut lauloivat kilpakuorossa. Tuoksui heikosti vihertävälle, mudalle ja maalle. Juuri sille että pian tuoksuu huumaavasti nokkosille ja tuoreille vihreille. Niin paljon aarteita jotka saa ihan pian. Ihan parhautta kun jotain ihanaa on juuri tapahtumaisillaan, tai oikeastaan alkaa juuri tapahtumaan, ja tietää että ihanuutta riittää vielä pitkään.

Tämä tunne on jouluaaton aattona. Näin keväällä. Syksyllä kun tulee se hetki että on pimeää, systyttää kynttilät ensi kerran ja pesiytyy. Kun saa käsiinsä kirjan jota on odottanut. On aikaa maalata maalaus ajan kanssa. Kun tietää milloin lähtee mökille ja hankkii junaliput. Tulee kissan kanssa eläinlääkäriltä takaisin ja kaikki on hyvin. Ja minikoossa perjantaina iltapäivisin. Näitä maailman parhaita hetkiä hyvän partaalla.

Näkymä Kruunuvuorelta Laajasaloon päin

Tässä kohtaa, korkeimmalla kalliolla, oli ennen ihanan muinaisen huvimajan raunio, viime kesänä koltiaiset menivät ja polttivat sen. Paikka on silti edelleen upea.

Niin kaunista, pimenevä ilta ajoi lopulta kotia kohti