Yhtäköyttä

Taloussanomat uutisoi tänään yrittäjien pelosta uutta mahdollista taantumaa kohtaan. Että puskurit on käytetty edellisessä taantumassa eikä uutta pähkinävarastoa ole vielä ehditty kerätä. (henkilökohtaisesti en tiennut etteikö vielä oltaisi siinä edellisessäkin...). Mutta kyllä ajatus kylmää, että taas notkahdettaisiin alemmas.

Taannoin keskustelin kollegan kanssa. Hänellä on nettikauppa joka myy käsityötarvikkeita, lisäksi hän vetää erilaisia kursseja myymiinsä tuotteisiin liittyen. Eräs toinen ystävä oli soittanut kollegalta ohjeita ja oli sitten, reilun tunnin puhelun jälkeen, tilannut tuotteet toisesta nettikaupasta. Eikä tapahtuma ollut ainutkertainen, toinenkin ystävä oli tehnyt saman.

Pari kesää sitten luin yrittäjästä joka avasi Hangon kasinon uudelleen. Kuinka hänelle oltiin hurrattu lukuisten ystävien voimalla, eikä kukaan heistä pistäytynyt edes yhdellä oluella kesän aikana.

Ennenkuin jatkan eteenpäin haluan ehdottomasti manita että olen onnekas saatuani ihania ystäviä ja sukulaisia joilta olen saanut paljon tukea yrittäjänä, he ovat auttaneet, tsempaanneet ja ostaneet tuotteitani. Henkilökohtaisesti uskon ettei ihmisille tule mieleen. Että ystävää voisi auttaa ja tukea. Että pienyrittäjän arki on aika karua, varsinkin alussa.

Pienyrittäjä, tai kädentaitojen miniyrittäjä joiden arjesta tiedän enemmän, sellainen joka aloittaa yrityksensä yksin, tai kenties pariskuntana, aloittaa väistämättä ottamalla lainan alkuinvestointeihin. Tätä lainaa hän maksaa takaisin vähintään viisi vuotta. Hän maksaa yksin, tai kaksin, työtilakulut, sähköt ja muut juoksevat kulut. Miniyrittäjän juoksevat kulut, lainanlyhenyksineen ja sosiaaliturvamaksuineen ovat vähintään 1000-2000e kuussa, tämän kattaakseen hänen täytyy myydä reilusti 4000 eurolla. Kun normaalisti lasketaan ettei uusi yritys tuota kahden ensimmäisen vuoden aikana, voidaan miniyrittäjän kohdalla laskea sama neljään vuoteen. Tämä siis jos yritys etenee ns. normaalia vauhtia.

Koska markkinointiin on käytössä vähän rahaa, toiminta ei lähde käyntiin massivisella mainostuskampanjalla. Jos yrittäjä haluaa laittaa lehteen mainoksen täytyy hänen maksaa siitä tuhansia, ei onnistu. Messuille osallistuminen on pöytäpaikalla vähintään 300e, yleensä enemmän. Messuosasto maksaakin jo tuhansissa (sivumennen sanoen yhden sähköjohdon saaminen messupöydälleni maksoi minulle juuri 129e + alv, sähkönkulutus maksetaan erikseen). Niinpä miniyrittäjä soittaa miljoonia myyntipuheluita, lähettää mainoksen ainoksen perään ja toivoo että viidakkorumpu soisi, tieto leviäisi, kunnes asiakkaita olisi riittävästi. Arvannette että hidasta on eteneminen.

Kun em. yrittäjä myy tuotteen, erityisesti jos se on oman käden tuote, saa hän palkkaa tuotteen hinnasta alle neljäsosan. Heti ensimmäiseksi lohkaisee alv 23%, sitten vähennetään materiaalikulut n. 1/4 hinnasta, sitten lopusta maksetaan henkilökohtainen vero joka on min. 17%, loppurahalla joka on palkkaa maksetaan ne juoksevat kulut. Jos jotain jää käteen, hurrataan. Ja siihen että jotain jää käteen oikeasti, pitää myyntiä olla paljon.

Sitten alennuksista. Asiakkaat helposti ajattelevat että voihan yrittäjä antaa heille alen. Vaikkapa laskea 40 euron tuotteen hintaa 35 euroon. Ei kuulosta pahalta, ei. Mutta jos ajattelee että tämä ale ei voi lähteä veroista, eikä kuluista, ymmärtää että yrittäjän 10 euron palkka putosi juuri vitoseen. Tuotteesta jonka tekemiseen on takuulla kulunut enemmän kuin tunti. Jos alenuksen pyytäjä on ystävä, yrittäjä usein sen antaa, koska ei kehtaa sanoa ei...

Kun tähän kaikkeen lisätään taantuma, tai toinen taantuma, puntit alkaa viimeistään tutista.

Kirjoitan tästä siksi että tiedän monta ihanaa ihmistä eri aloilta jotka ovat joutuneet taistelemaan yrityksensä puolesta verisesti ja jotkut hävinneet taistelunsa. Hirvittää ajatella mikä osaaminen menee hukkaan jos yrityksiä kaatuu entisestään. Hirvittää ajatella myös sitä mielipahaa unelmien kariutumisesta.

Niinpä, rakkaat lukijani, jos teillä on ystävä joka on perustanut yrityksen, ajatelkaa vaikkapa ihan uusin ajatuksin kun tekee mieli olutta, tai hierontaa, tekee mieli ilahduttaa itseänne, tai ostatte jollekin lahjan (ostattehan tekin lahjoja lukuisille ihmisille vuoden aikana). Ystävän auttaminen on sitäpaitsi kivaa, ja viidakkorumpukin soi niin kivasti. Herra IKEA ei apua tarvitse, eikä se multikansallinen ravintolaketju.

Maalaamisesta

Kuntosalikaverini kiekaisi puhelimessa että mikä se semmonen loma on kun maalataan. Silloin kun kerroin että olen mökillä maalaamassa seiniä enkä pääse salittamaan. Sanoin että ei ne seinät kyllä itsestäänkään tule kuntoon.

Jäin sitten miettimän ajatusta lomasta ja mitä lomalla ei saisi tehdä, tai mitä saisi. Että enpä tosiaan koe maalaushommaa työksikään, vaikka työksenikin maalaan. Niin erilaista hommaa on huhkia isolla sudilla, yhdellä värillä, ulkoilmassa, ihanissa kesämaisemissa. Ajatukset saa vaellella ihan muualla, keskittyminen on erilaista. Minusta menee kategoriaan lomahomma. Jossakin vaiheessa totesin että maalaaminen oli vahingossa viisasta aloittaa paraatipuolelta, silloin jaksoin vielä panostaa ja keskittyä, ne viimeiset osat meni vähän huolettomammin, lomailijalla. Tai jos oikein rehellinen olen niin se kaikkein viimeisin osa, takaseinän kattokolmio joka on kamalan korkealla, alkoi näyttämään päivä päivältä olevan paremmassa kunnossa. Niin että lopulta se oli vielä ihan priima eikä sitä turhaan kannattanut maalata.

Ainoa miinus koko maalausurakassa oli lautojen ja erityisesti kattopellin alta paniikissa syöksähtelevät ötökät (olen varmaan joskus maininnut etten tule läheisesti toimeen hämähäkkien kanssa). Niihin oli erityisen kyseenalaista törmätä tikkailla keikkuessa. Alkuun muutenkin hellästi keräisi ötököitä (voi voi pikkuruiset luonnonlapset) pois etteivät menehdy katkuiseen maaliin. Urakan edetessä ei jaksanut enää vaivautua erityiseen hellyyteen vaan jahtasi ne (mokomat hyönteiset) pensselillä tieltä (Run Forrest, run!) ja lopulta suurella kostolla liiskasi nuo perskeleen tuholaiset ikuisiksi ajoiksi maaliin fossiloitumaan. Öisin näin unia juoksevista hämähäkeistä. Universumin kosto.

Niin, tämän jutun ajatus oli se että miten kivalta tuntuu nähdä kun jokin työ valmistuu. Se että on tehty, kunnossa ja valmista. Tietää että nyt on hoidettu muutamaksi vuodeksi etiäppäin. Sama tunne kun tekisi kellariin hillot, tai kun pakastaa kesän vadelmat talvea varten. Tuntee itsensä jollakin tapaa kunnon ihmiseksi. Varmaan esi-isien geenit hurraavat kun tuli kerrankin tehtyä järkeviä immeisten hommia.

Maalauskaverina jaksoi päivästä toiseen mamán koira Kero. Vahti jopa maalauskengätkin.

Oodi kesälle tai jotain

Kukkuluuruu? Onko täällä enää yhtään ystävää, tuttavaa tai kulkijaa jäljellä? En voi uskoa että edellisestä postauksesta on kuukausi ja kuusi päivää.

Tämä kesä on ollut (siis kesähän ei ole minulla millään muotoa vielä ohi) harvinaisen kiireinen ja repaleinen. Olen sinkoillut sinne tänne, majoittanut vieraita Belgiasta, suorittanut oman muuton ja vehdannut mamán muutossa apuna pari viikkoa, muuttanut loputkin lapsuuden tavarat Kuopiosta Helsinkiin, juossut sisustusliikkeissä etsimässä huonekaluja ja lamppuja, renoveerannut uutta kotia, kunnostanut mummin vanhoja ihania lipastoja, maalannut (ja sitä ennen rapsuttanut vanhat maalit pois) yhden kesämökin ja yhden huussin. Varsinaiselle työlle jäi nolon vähän aikaa. Siitä huolimatta kaiken tuon lomassa olen urakoinut kirjoja joita kertyi kasaan 26 kappaletta, en ymmärrä missä vaiheessa nekin tuli luettua. Minusta kun lukemiselle ei oikein jäänyt aikaa.

Sisimmässä haipuilee tunne että kesä meni hässäköidessä salakavalasti ohi huomaamatta. En-nn suostu että on syksy vielä. Eikä se siltä tunnukaan, aurinko paistaa ja on lämmin. Mukavia pyörälenkkejä luvassa ja uimassakin pystyy vielä käymään. Eipä hätää siis. Eihän?

Olen palannut pajalle työn ääreen. Jollakin tapaa melkeinsyksyn tuleminen on mukava asia, kesän pyrähtelyt on pyrähdelty, pysyn paikoillani ja pääsen uppoutumaan työhön kiinni. Työhuoneessa on kaaos, aikatauluissa on kaaos, päässäkin tuntuu olevan kaaos, kunnes rytmiin pääsee taas kiinni. Tämä vaihe on herkullista suunnittelun vaihetta. Pääsee nappailemaan karussa olevista naruista kiinni, järjestämään ne siististi omille paikoilleen, kirjoittelemaan listoja ja aikatauluja, luonnostelemaan ja suunnittelemaan kiinnostavia tulevia juttuja. Aijai, vähän sadonkorjuun tunnelma jotenkin. Tunne oli miltei juhlallinen kun palasin rauhaisaan ateljeeseeni, omaan sanctus sancrotiumiini.

Tuliaisiksi toin teille kesäkuvia mm. uudesta huussista jonka maalasimme ulkoa punaiseksi ja sisältä seinät kirkkaan limeksi, lattian pullonvihreällä puuöljyllä. Ikeasta löytyi juuri oikeat karikesangotkin. Otin kuvat uusvanhalla puhelimellani jota en oikein osaa vielä käyttää. Jotenkin vahingossa onnistuin saamaan huussikuvan puhelimen taustakuvaksi. Huvitti, muilla on kuvia rakkaimmistaan, minulla hyyskänpöntöstä. Junamatkalla opettelin vaihtamaan kuvan vähemmän originelliksi.

Livenä kirkas punainen ja kirkas lime, nam. Ovea pidetään lähes aina auki herkullisen väriläjäyksen takia.

Em. taustakuva...

Pakko laittaa kuva käsienpesutankista jonka rakas ystävä toi muutama vuosi sitten tuliaisiksi. Käytännöllinen ja mitä herkullisinta huussiin soveltuvaa kitchiä. Fuji-vuori syvällä Savossa.

Seinät saivat uuden punaisen sävyn ja terassin lattia ruskean. Mamán vanha ruokapöytä pääsi ulos.

Risusavottaakin tehtiin

Kasasin kivistä polun pohjaan. Tonttiin kuuluu myös hiekkaranta mutta juuri tämä kiviranta on minulle rakkain ja paras.

Viimeisen illan kuva, tätä jään kaipaamaan ensi kevääseen saakka. Niisk.