Kohtaamisia

Eilen illalla yömyöhän pyörä-juoksulenkillä tein ylimääräisen lenkin tipauttaakseni erääntyneet äänikirjat kirjaston palautusluukusta. Kun saavuin kirjaston pihaan huomasin että pihalla jolkotteli kettu. Aika nukkavierun laiha tapaus, talvikarva läiskittäin lähdössä. Saapumiseni ei tehnyt häneen sen kummempaa vaikutusta. Ehkä toinen korvista värähti minua kohti. Repolainen nuuski ja ruopsutteli maata, jätti hajumerkin koivun juurelle, humpsutteli ihan rauhakseltaan puuhiaan. Minä seisoin jähmettyneenä, äänettä, säikyttämättä ja sykkyrällä. Pian kettu jatkoi matkaansa ja jatkoin tiputelemaan cd:t luukkuun.

Kun toimitus oli ohi, kävelin pyörälleni ja yllätyin. Kas kettu oli kiertänyt toiselle puolelleni ihan hiljaa vaivihkaa, noussut viereisen pihan korkealle kukkaistutukselle muutaman metrin päähän seisomaan. Ja sieltä katsoi korvat hörössä minua. Niin tiiviisti ja liikkumatta. Haa, ehkä olinkin kiinnostavampi kuin teeskenteli. Syvän ihan sykähti, oli niin hieno ja kaunis.

Ketun lisäksi näin jälleen Julianiksi ristimäni jäniksen joka löytyy aina samasta paikasta, työmatkan varrelta kohdasta jossa on ilmeisen herkullista ruohoa. En ole koskaan nähnyt siellä kuin yhden jäniksen ja päätin että se on aina sama tyyppi (tai sitten ne noudattavat jotain jänisetikettiä että vain yksi kerrallaan). Hendrikin tapaamme taas Laajasalon urheilukentän viereisiltä pihoilta (en uskalla kertoa tarkkaa paikkaa ettei sen kotikolo paljastu...). Hendrik oli postauspaikallaan jo viime kesän öinä. Tänä kesänä sillä on tyttöystävä. Nenät yhdessä rouskuttelevat kasviksiaan. Onkohan ensi kesänä luvassa perheenlisäystä.

Olen niin iloinen aina kun näen villiä elämää kaupungissa. Minusta se on jonkinsortin riemuvoitto. Lisääntykää ja täyttäkää maa! Minulla ei ole mitään sitä vastaan että kompuroisin eläimissä kotiovellani.

Kuva Jiri Bohdal

Lapsuuden flow

Katselin pihalla 10-vuotiasta poikaa joka oli ilmeisesti päässyt koulusta aikaisemmin kuin muut talon lapset. Siellä se odotteli lievän pitkästyneenä. Pojalla oli hieno vesipyssy jolla se esitteli-ampuili. Ilmaan, seinään, maahan. Sitten piirteli kuvioita ampumalla asfalttiin, kuviot muuttuivat koko ajan kun poika 'tutustui käsillä olevaan materiaaliin'. Kohta poika kuvioi puisia portaita, kiviä ja sitten hiekkalaatikon hiekkaa. Näin niin selvästi miten ajatus kuljetti poikaa, tekeminen. Ei siinä aktiivisesti ajateltu, asia vaan johti toiseen, mielenkiinto ja mualiman asioihin tutustuminen. Poika oli ihan omassa mukavassa kuplassaan, lapsuusflowssa.

Muistin niin selvästi samankaltaisia kokemuksia omasta lapsuudestani. Mummin pihassa kun muita ei ollut vielä ulkona, tai omassa kotipihassa jos kavereita ei ollut paikalla. Miten jaksoin viihtyä ihan vaan kuljeskelemalla, kääntelin kiviä ja katselin paniikissa piiloutuvia ötököitä, valuttelin hiekkalaatikon hiekkaa nyrkin läpi, makailin kiikussa ja katselin taivaalle. Ja ties mitä turhaa. Aika kului mukavasti kuljeskelemalla ja taivastelemalla ihan itsensä kanssa.

Mihin tämä ihanuus on aikuisiällä kadonnut? Miten on aina puuhaa, kiire, tai jokin muu tekeminen, vaikka kirjan lukeminen, käsillä. Vaelteleeko enää yksikään aikuinen pihalla pitkiä toveja ihan vaan ajatuksissaan (puutarhan hoitoa ei lasketa). Tekeekö tekoja vain siksi että tutustuisi ilmiöihin, mini-sellaisiin. Yhenäkkiä minulle tuli kamala kaipuu samaan flowhun, mukavuuteen olla tekemäättä oikeastaan yhtään mitään, keskittyen juuri ja ainoastaan siihen hetkeen.

Soittaisivatko naapurit valkotakkiset jos niin tekisi, varmasti ainakin tulisivat tiedustelemaan mitä olen kadottanut. Lapsuuden, olisi varmaan pakko vastata.

Voisikohan vaellella viulua soitellen antaen sävelmän vaan luritella.

Edit. Ystävä kertoi kuinka 11-v poika oli saanut kissanvessan siivoushukin. Hommaan oli kulunut huomattavasti kauempi aika kuin yleensä. Selvisi seuraavaa: "hän oli kuulema kiinnostunut hiekan paakkuuntumismekanismista, joten oli pudottanut hiekkaan syljen, haudannut sen ja odottanut minuutin. Sitten oli kaivanut sylkipaukun esiin. Varmaan hyvin paljon viisaampana jatkoi elämäänsä". Juuri näin! Ihanan ilahduttavaa!

Kuva täältä.

Menneitten kaiho

Törmäsin ihanaan aarteeseen etsiessäni inspiraatioita erääseen tilaustyöhön. Selaisin vanhoja vintage-valokuvia netistä ja päädyin sivulle Library of Congress Vintage Obscura. Pullollaan huikeita vanhoja kuvia Amerikan ihmemaasta. Jokaisesta kuvasta kuultaa kokonainen tarina. Vietin yli tunnin kultaisessa vintage-flowssa ja kaihosin kovin menneitä, minulle tuntemattomia, aikoja. Minulle tuntemattomassa paikassa ja maisemissa. Pääsin lapsuuden Pieni talo pereerialla, Tow Sawyer ja Setä Tuomon tupa fiiliksiin. Länkkäreihinkin. Vannon että suusani maistui Coca-cola ja omenapiirakka ja corn-dogit. Korvissa soi folk-country ja blues. Pihistin teille pari ihaninta kuvaa ja jos ihastutte kuten minä, vietelkää rattoisia hetkiä selamalla ylläolevasta linkistä koko valokuvakokoelma (sivujen alalaidasta pääsee katsomaan kuvia haluamassaan kategoriassa). Eniten ihania minulle ovat henkilökuvat ja ne ovatkin kokoelman kirkkaita helmiä.

Klikkaamalla kuvat suuremmaksi!

Mukavasti kaihoisaa viikonloppuua teillekin, ja jättikokoinen kiitos Vintage Obscuralle!

Glorian koti

Glorian koti esitteli purppuraa, mukana Rantakoski Designs kauneuslaukku ja ihana Lauren Bacall (Toukokuu 2011).

Kasvopyyhe

Uusi Rantakoski Designsin Ansa Ikonen kasvopyyhe Anna-lehdessä 5.5.2011.

Sisällys-sivulla maistiainen

"Kymmenen parasta/kauneus", sivu 84.

Kirjakirurgi

Olen aivan ihastuksissani Brian Dettmerin taiteeseen. Brian, jota Kirjakirurgiksi kutsutaan, on Amerikkalainen kuvataiteilija joka... noh, leikkaa kirjoja. Maalausteiteensa sivussa hän työskenteli kylttejä tekevässä liikkeessä ja kiehtoutui tekstien ja kuvien yhteiselosta. Hän alkoi tehdä kollaaseja sanomalehdistä, liimasi ja leikkasi kuvia ja teksetejä yhteen. Siitä työ vei mennessään kirjojen pariin ja oma huikea tekniikka kehittyi.

Haluaisin kovasti nähdä hänen teoksiaan livenä. Ja tutustua taiteilijaan. Mietin kauanko hänellä menee kun hän valitsee oikeita sivuja ja kuvia, leikkelee pikkutarkasti ja siiststi sivuja, mitä hän miettii siinä puuhatessaan työhuoneensa hiljaisuudessa. Naurattaako häntä välillä hirveästi kun oikein hyvä sattuma löytyy. Ilahdun niin paljon hänen kirjoistaan, kerroksellisuudesta ja siitä miten koko ajan löytää jotain uutta ja hauskaa. Niissä on ideaa ja jotain samaa kuin rakastamissani Monthy Pythonin anomaatioissa. Sellaista älyttömyyttä joka hipoo neroutta. Katsokaas vaikka:

Klikatkaa kuvat isommiksi, yksityiskohdat ovat herkullisia!

He-hei lihasmies heiluttaa

Kuvat lainattu täältä. Ja lisää kuvia ihanuuksista löytyy yllyyden kyllyydestä, satoja sivuja teidänkin iloksenne täältä.

Ankeutta pikana

Edellisessä postauksessa kirjoitin Vikas Swarupin kirjasta Six Suspects. Melkoista lukuelämyskyyditystä sanosin. Kun suomalaiset kirjat usein (harras mielipiteeni) makaavat rähmällään ankeudessa ja kurjuudessa niin että seuraavat tapahtumat vievät vääjäämättä vielä enemmän ankeuteen, tämä kirja tekee saman mutta aivan järisyttävällä temmolla. Minulle tulee olo että juuri näin Intiassa, kaikki kuhisee ja tapahtuu kiireemmin, ärsykkeitä, värejä, meteliä, hajuja ja tungosta enemmän kuin ikinä haluaisi kerralla. Jokseenkin mielenkiintoista että kurjuuskin kirjallisuudessa menee samaa tahtia. Suomikirjojen kulku on kovin suomalainen, hidasta, yksinäistä ja jäyhää. Hauska ajatella että Vikasin kirja on ikääkuin vastine muunnettuna kulttuuriinsa.

Kirjan takakannessa paljastetaan että eräs henkilö ammutaan juhlissa. Ja että epäiltyjä ampujia on kuusi. Kirja kertoo näiden kuuden henkilön h-hetkeen vievistä teistä (olen jo loppusuoralla kirjaa eikä ammuttua ole vielä ammuttu). Jokainen epäilty koettaa kovasti parantaa oman elämänsä laatua joutuen kuitenkin vain kauheuksista kamalampiin, yleensä toisten ihmisten huijaamina, hyväksikäyttäminä, tai pahoinpiteleminä. Osa heistä on yksinkertaisia ihmisiä jotka haluaisivat esimerkiksi vaimon, osa taas suuria häikäilemättömiä vaikuttajia jotka tapattavat ihmisitä oikealta ja vasemmalta. Jokaisen osalla on uskomattomia onnenpotkuja joiden aikana mieli rentoutuu että viimein jotain hyvääkin, mutta helpotusta kestää vain lyhyen hetken koska onnesta suistutaan entistä huonompiin olosuhteisiin. En pysty lukemaan montaa sivua ilman että ahdistun. Kuitenkin jatkan lukemista koska Intian elämä kaikessa kauheudessa kiinnostaa. Näin kaukaa. Kulissien takainen Intia. Kärjistettynä.



Sivumennen selvisi että sama kirjailija kirjoittu myös Slummien miljonäärin, en vaan enää muistanut nimeä. Se kirjakin oli aika ankea mutta kuitenkin ihana. Ehkä ihanuus paljastuu vielä tässäkin kirjassa.

Niitä ihania asioita

Jopa on taas aikaa vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta. Kaksi suurempaa dead-linea on ihanasti ohitettu, kaksi isoa vielä jäljellä (sekä pari pienempää). Lisäksi pitäisi saada nettikauppa kasaan tämän kuun sisällä. Kiire jatkuu kiivaana edelleen siis. Olen herkullisesti raivoisassa työvireessä, näin minulle aina käy kun on kiire. Jaksan painaa pitkiä päiviä ja olen motivoitunut joka solullani. Sitten kun on aikaa lomailla, menee päiviä että saan itseni laiskotelufiilikseen. Ja siitä takaisin työvireeseen pääseminen onkin sitten taas tahmeaa.

Ihania asioita tällä hetkellä:

1. Kahvi, erityisesti latte punaisella maidolla.
2. Tuoreet mansikat joissa on ihmeellisesti makua. Miten ennen oli niin mauttomia vetisiä ne ensimmäiset ulkomaan mansikat?
   
3. Kesän alkaminen ja miten huumaavasti kaikki uudet kasvut tuoksuvat. Koivut, ruoho, poppeli, kaikki idut ja tulokkaat. Iltapyöräilyllä haukon keuhkoihini mahdollismman paljon tätä ihanaa.
4. Polkupyörä jolla nollaan työasiat päästäni kotimatkalla. Yömyöhän juoksu-pyörälenkit belgialaisen miehen kanssa.
5. Äänikirjat (niistä lisää pian).
   
6. Uudet asiat. Olemme muuttamassa uuteen asuntoon ensi kuussa, ihanaa. Uusia työideoita pursuaa. Uusia haasteita. Uudet superhyvät Ecco-lenkkarit. Uusi sohva joka saapuu sitten uuteen kotiin.
   
7. Eriskummallinen Vikas Swarupin melkein dekkari joka sijoittuu Intiaan.
8. Itseleivotut valkosipulisämpylät uunista, Oivariinin kera, aamupalalla.
9. Hiljaisuus, sohva ja läppäri, kissat kummallakin sivulla. Toinen nukkuu ja kuorsaa, toinen kehrää.

Ei hassumpaa tämä elämä, ei. Nautinnollista sunnuntaipäivää teillekin arvoisat ystävät!

Vaatekaapin salat

Odotin ystävääni lounaskahvilassa ja kuulin viereisen pöydän äidin nauravaisen keskustelun kollegansa kanssa. Äidin aikuispoika oli muuttanut elämänsä ensimmäistä kertaa yhteen tyttöystävän kanssa. Pian poika oli kertonut ihmeissään miten hänelle ei jäänyt juuri lainkaan tilaa vaatekaapissa, että miten naisilla VOI olla NIIN paljon vaatteita ja eri tarkoituksiin vielä, kymmeniä kategorioita. Naisilla oli hauskaa. Poika oli astunut suureen tuntemattomaan.

Jäin miettimään omia vaatekategoroiota ja niitähän tosiaan on.

Ensinnäkin ns. arkivaatteet jotka minulla jakautuvat seuraavasti;

1. Kaupunkivaatteet joilla lähdetään ihmisten ilmoille.
2. Edustusvaatteet joita on kaksi subkategoriaa. Ensimmäiset tapaamiset jolloin pitää tehdä se oikea vaikutus, sekä seuraavat tapaamiset jolloin vaatteiden ei tarvitse olla aivan niin hyvät.
3. Kotivaatteet, ne virttyneet ja mukavat joissa loikoillaan soffalla.
   
4. Sitten on työhuonevaatteet, kaksi subkategoriaa myöskin riippuen menenkö bussilla vai pyörällä. Työhuonevaatteet ovat sellaiset jotka ovat jo parhaimman ikänsä ohittaneet enkä itke jos niihin sattusi sotkeutumaan maalia. Huonommat pyöräilyyn ja paremmat busseiluun. Tässä tiimissä asustavat myös mökkivaatteet, yleensä verrattavissa pyöräilyvaatteisiin.
   
5. Viimeisenä sotkuvaatteet maalaukseen, joita myös kaksi kategoriaa. Ei ihan risat normimaalaukseen, näissä vaatteissa voi vielä esiintyä julkisesti työhuonetalossa ja sitten ihan risat sellaisiin töihin jossa rapatessa todella roiskuu ja vaatepartta vaihdetaan usein kuiviin. Näissä ei avata työhuoneen ovea.
   

Sitten juhlavaatteet. Näitäkin on useita kategorioita;

1. Ne parhaat joissa mennään esim. häihin.
   
2. Ne joissa mennään baariin.
   
3. Sitten on siltä väliltä kun mennään vaikka oopperaan, tai syömään parempaan ravintolaan.
4. Ja vielä hauskoja vaatteita joissa mennään ystäville kylään. Nämä vaatteet risteävät kyllä kaupunkivaatteiden kanssa jonkin verran. Ja ystävistä riippuen joskus kotivaatteidenkin kanssa.
   

Vaatteet liukuvat ikänsä myötä kategorioista toisiin. Esimerkiksi kaupunkivaatteiden kuluminen kuljettaa ne joko työhuonevaatteiksi, tai kotivaatteiksi niiden mukavuudesta riippuen. Näistä kahdesta matka jatkuu maalausvaatteiksi ja siitä sotkuvaatteiksi. Edustusvaatteista tulee baari- tai oopperavaatteita, riippuen siitä kummasta edustuskategoriasta ne lähtevät, ja sitten kaupunkivaatteita. Voin siis sanoa että kierrätän tunnollisesti vaatteita, niitä omiani. Viimeiseksi ne päätyvät maaliräteiksi työhuoneellani, tämä tapahtuu yleensä sitten kun kappaleessa on enemmän reikiä kuin saumoja.

Oli se ennen vanhaan kun oli vain yksi tai kenties kaksi arkimekkoa, pari alusmekkoa ja sitten kirkkovaatteet. Pääsi helpommalla kyllä. Mutta takuulla harmitti enemmän jos vellilusikasta lorahti rinnuksille.