Periaatteellinen vastahanka

Kissat ovat vastahankaisia ihan omaksi huvikseen. Kaikessa. Tarkoitan tällä sitä että oli mikä oli ja tuli mitä tuli, itse on saatava päättää. Pötköttelen soffalla kissa mukavasti kainalossani, sitä siinä tovin silitellyt mutta haluan liu'uttaa otusta vaikkapa 10cm alemmaksi että näkisin kirjan vasemmankin sivun. Ei onnistu. Heti iskee kynnet kiinni sohvatyynyyn ankkuriksi. Sama jos kissaa nostaa, takuulla yrittää kiinnittää itsensä kiinni johonkin, ainakin yhdellä kynnellä. Yleensä yhdellä kynnellä niin ettei tarttumista huomaa ennenkuin on liian myöhäistä. Paras tällainen ankkuripaikka on pöytäliina, mukaansa saa kaffikupit. Lisäilona, kun kissan sitten sylistään laskee, on se kynsi kiinni olkapäässä. Koska kissa päättää itse haluaako se siirtyä 10cm alemmaksi, nousta kaffipöydälle tai syliin/sylistä pois.

Jos kissaa silittää väärään aikaan, se ponnahtaa paniikissa pois ja pysähtyy järkyttyneenä nuolemaan kosketuksen kohtaa puhtaaksi. Ei ollut hyvä aika, ei, ällöttävää. Mutta jos haluat käpertyä peiton alle kirjaa lukemaan, on takuuvarmaa että pian kirjan ja naaman välissä on otus. Heti saman tien asennossa joka on maailman paras ja uni syvä. Ei voi herättää. Sanomalehdellä on aina kissa. Tuolille hetkeksi laskemallasi villatakilla on aina kissa. Kassin päällä on aina kissa. Pannulapulla on aina kissa. Vannon että meillä on vain kaksi kissaa vaikka usein tuntuu että heillä on useita klooneja.

Mutta kun edessä on lähtö eläinlääkärille, ketään ei näy missään, talo on tyhjä, hiljaisuus huokuu, ennenkuin boksi on edes nostettu esille. Telepaatio on levinnyt heti aamusta alkaen. En voi käsittää. Eläinlääkärin jälkeen on boksi maailman paras paikka nokosille, paikasta taistellaan, se on niin ihana.

Röyhkeyttä riittää, voileivältäni on hävinnyt kinkku salaatinlehden alta, mamán leivältä kinkku hävisi niin vaivihkaa että katoamisen huomasi vasta kun leivästä haukkasi (leipää ei välissä laskettu hetkeksikään kädestä), pöydältä varastettua porsaanleikettä on ilolla vedelty valkoisella sohvalla. Kaikki ihan huomaamatta. Mutta jos kissa haluaa tulla huomatuksi, uskokaa minua, se tulee huomatuksi. Keinot ovat monet, äänet kamalia, tassujen pauke verrattavissa kavioihin, sängyn alustaa on ihana soitella terävin kynsin, verhoja räpsytellä ja pikkutavaroita vieritellä pöydiltä alas.

Mutta silti kaikesta huolimatta kissaa on ihana vain katsella, sen olemusta, eleganssia, sulavuutta. Kissan turkkia suloista silitellä, sen kehräykseen nukahtaa. Kissa on silläviisiin niin armelias ja reilu että silloin tällöin sallii nämä ihanuudet 'omistajalleen'.

Mistäpä tämä ajatus tänään? Siitä että anivarhain aamuyöllä vieritettiin avaimenperästä irronnut pieni punainen lasisydän lattialle ja sillä pelailtiin kovaäänisesti ympäri huoneita. Lopulta raivon syvässä usvassa toikkaroin etsimään esinettä, enkä löytänyt sitä mistään. Olohuoneen matolla istui hyvin viattoman näköinen kissa. Menin takaisin nukkumaan, nukahdin ja annas olla etten herännyt tovin päästä samaan jalkapalloiluun. Enkä taaskaan löytänyt sitä perhanan lasisydäntä kun etsin. Mihin se piilotti sen, rintataskuun, poskeen, taikoi näkymättömäksi??? En ymmärrä. Laitoin korvatulpat. Aamulla palanen oli keittiön lattialla sirosti maton kulmalla.

Kyllä tämä kevään tulo on ilo.

Tämä

+


tämä

= erityisen huono idea