perjantai 9. huhtikuuta 2010

Suru on kaunis sana



Suru on jännä juttu. Kuin oma itsenäinen eläin jolla on omat aatokset ja tahto. Sen olemus vaihtelee surijasta välittämättä. Välillä suru kulkee hiljaa vieressa, jotekin lohdullisena seuralaisena, kuin sumu. Se vaan on siinä ja huokailee. Silloin sen kaverina kulkee monesti kaipaus jolla on taskussaan mukavia muistoja. Mutta yllättäen suru raivostuu ja se on raaka ja vihainen, repii ja raastaa. Myllertää kaiken kummalliseksi ja kamalaksi ja todellisuuden hämäräksi. Sitten se poistuu päiväksi omille teilleen, jättää rauhaan, palaa aivan yhtä yllättäen ja hyppää vatsan päälle. Joskus se käpertyy kuin pesään rintakehään ja painaa raskaana, makailee siinä pitkät tovit. Tällaisena asukkina se painaa painamistaan tullen koko ajan raskaammaksi, kunnes se turskahtaa helpottavan itkun kanssa ja antaa levätä. Höyhen se on joskus, joka on laskeutunut olkapäälle niin ettei sitä aluksi huomaa, kunnes sen kuiskintaa on kuullut korvassaan riittävän kauan huomatakseen kuka se siihen tulikaan. Kaiken se värittää. Mutta kutusuen se ei tule.




2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Osasitpa kuvata hyvin. Noin minäkin sen tunnen. Äsken se tuli päin naamaa, kun näin äitienpäiväruusun.

anna kirjoitti...

Voi niin, ja niitä asioita tulee vastaan vielä miljoonia.