maanantai 2. heinäkuuta 2012

Festarit työpaikkana- EI

Olipa muuten rankka työpäivä lauantaina. Ei enää koskaan myyntiständiä festareille sanon. EI. ENÄÄ. KOSKAAN. Vaikka paikkana olisi Puistoblues. Varoitan, seuraa narinaa ja murinaa.

Suurella innolla lähdimme matkaan, olimme yllättävän virkeitäkin, huolimatta aikaisesta herätyksestä. Kun pääsimme pääkallopaikalle, aamu oli kaunis, raikas ja ihana. Ruoho vihreää, taivas kirkas. Maisema järvelle silmiä hivelevä. Meille varattu paikka vaikutti taivaalliselta, suorassa linjassa lavalle. Saimme uuden telttammekin pystyyn mutkitta ja kamat esille ajoissa. Sitten istuimme nautiskelemassa termarikahvia ja suklaata. Odotellen kemujen alkamista, kaikessa rauhaisessa rauhassa.

Yllätykset alkoivat oitis kun portit avautuivat ja festarivieraat alkoivat tulvia paikalle. Sanon tulvia, enkä liioittele yhtään. Tuhansia ihmisiä vaelsi tungeksien kauppakojujen viertä, jokaisella hirveä hätä että saisivat mukavan istuskelupaikan mahdollisimman läheltä lavaa. Tai ylipäänsä vallatua vilteilleen jostain paikat. Alue on todella pieni ja siihen ahtautui yli 8000 tyyppiä. Siinä tungoksessa kukaan ei piitannut josko potki jonkin teltan tukinarut irti, tiputteli myyntituotteet ohimennessää maahan. Ensimmäisten tuntien aika menikin siihen että pelastimme mukaan lähteneitä kamoja ja koetimme estää ihmisiä astettumasta viltteineen siihen myyntikojujen juureen. Jos näin kävisi ei kukaan pääsisi ostoksille, eikä myöskään liikkumaan enää alueelta pois.

Sivumennen sanoen turvamiehiä ei kiinnostanut laisinkaan meneekö tie tukkoon, heidän kantansa oli: "Sehän on tämä jokavuotinen ongelma". (Mietin että jos itselläni olisi jokavuotinen ongelma, koettaisin tehdä jonkilaisen liikkeen ongelman selvitämiseksi seuraavana vuonna). Mitenhän jos ensiapu ei pääse antamaan ensiapua sitä kaipaavalle? Meitä tietenkin harmitti koska maksoimme paikasta 400e, aika suolainen hinta yhden päivän myyntipaikasta, etenkin jos paikalle ei pääse asiakkaita.

Päivän mukavin osuus alkoi kun suurin osa ihmisistä oli päässyt asettumaan, neljän tunnin vaelluksen jälkeen. Hyvällä tuulella, kenties pienessä maistissakin olevia, ihmisiä kävi standilläme ja kauppa kävi oikein mukavasti. Fiilis oli kepeä ja aurinkokin vielä paistoi. Musiikki oli hyvää ja ilostuttavaa. 1,5 tuntia myöhemmin alkoikin asiakaskunta olla aika humaltunutta eikä enää ollutkaan niin mukavaa. Horjuvia henkilöitä täysien majoneesikastikkeita tiputtavien ruokalautasten kanssa kumartuneena tuotteiden ylle (etenkin jostain Murphynlakisyystä juuri Marian villasilkkihuivien ylle, tarkemmin sanoen sen valkoisen), ottamassa tukea sangen huterasta katoksestamme, kaatuilemassa myyntipöytien päälle. Ja aika menikin sitten jälleen itsensä, teltan ja tuotteiden varjelemiseen.

Tuuli oli kova koko päivän ja hankkimamme tuliterä puutarhakatos, metallinen sellainen sentään, oli kovilla. Etenkin kun ystävälliset festarivieraat sumeilematta pihistivät tukinarujemme telttakepit kiinnittääkseen omat pressunsa maahan. Iso kiitos siitä heille. Niinpä päivän puolivälin paikkeilla katoksen tukirakennelma hajosi, metallirimat katkesivat ja katto romahti tuulen puolelta. Onneksi löysin metsästä isoja oksia joista saimme, naapurin ystävällisen mongolialaispojan avustuksella nopeasti kyhättyä tukipylvään.

Seuraava yllätys oli hetki kun John Fogerty saapui lavalle. Ihmiset pakkaantuivat mahdollisimman lähelle lavaa, koko kulkukäytävä oli siltä seisomalta tukossa, mutta siitä huolimatta ihmisvirta alkoi valua alueelta lähemmäs porttia. Koska kuulemma on parasta olla lähellä porttia ettei joudu odotamaan kuljetusta tuntikausia. Kun tilaa ei ollut, tunku oli kova ja taas lähti myyntituotteet ihmisten mukana mutaiseen maahan. Sitten alkoi satamaan ja teltamme, tietenkin, vuosi. Vettäpitävä katto ei sitten pitänytkään vettä.

Sinnittelimme silti urheasti loppuun saakka, onneksi John Fogertyn hauskat välispiikit paksulla etelävaltioiden murteella ilahduttivat, setistä löytyi kaikki rakkaat CCR ikivihreät biisit. Lohdutti suurin mitoin.

Kun kemut olivat ohi ja ihmiset vaeltaneet ulos jouduimme odotamaan maailman pisimmät 2,5 tuntia että saamme ajaa auton paikalle ja pakata kamat. Siinä vaiheessa olimme litimärkiä ja niin kylmissämme ettei enää todellakaan naurattanut. Olisi ollut tuhannesti parempi jos myyjät olisivat saaneet jättää autonsa kojujen takana olevalla parkkikselle, olisimme sentään voineet pakata kamat ja istua kuivassa autossa. Kun viimein ajoimme alueelta pois, bussikujetukseen oli edelleen pitkät jonot.

Olimme niin äärettömän katki kun istuimme autoon. Tyhjiin väännetyt ja energiaa vailla. Kotona kompuroin suihkun kautta sänkyyn, nukuin 12 tuntia ja silti olin koko eilisen vielä ihan naatti.


Aamulla, portit vielä kiinni.




Portit auki 20min. Huomatkaa nahkasohva jonka eräs mukavuuksia arvostava äijäporukka mallikkaasti raahasi paikalle.

N. 20 min myöhemmin. Roskikset on työnnetty tieltä pois ja ihmiset ovat jo 2m päässä standistämme. Huomatkaa hieno festarihattu, tuo violetti, höyhenillä koristeltu. Tämän hetken jälkeen aikaa valokuvaamiseen ei enää ollut.

Metsän tuki


Tässä kohtaa minulla olisi teille video kovimmasta ryysiksestä John Fogertyn Midnight Specialin siivittämänä, mutta jostain syystä en saa sitä enää koneella auki. Liisään sen jahka ratkaisen ongelman.


Odotemassa autoporttien avautumista. Kansa on poistunut, roskat jääneet, vaikka paikka pullisteli roskiksia.

EI. ENÄÄ. KOSKAAN. MYYNTIPAIKKAA. FESTAREILTA.

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

huhhuh. Ei sitä aina etukäteen arvaa mihin joutuu. Myyntipöytäsi näyttää hienolta ja värikkäältä ennen alkua eli ennen katastroofia. Onneksi on ohi ja onneksi kuitenkin oli myynti hyvä.

Anna kirjoitti...

Niinpä, olisi ollutkin vielä kurjempi keikka jos myynti ei olisi ollut hyvä. Lopputulos lohduttaa :)

Jenni Kyllönen-Peltoniemi kirjoitti...

Auts auts auts!

Anna kirjoitti...

Niinpä niin, Jenni... Oppia ikä kaikki. Toisaalta juuri ikä saattaa vaikuttaa paljonkin siihen onko festarit kiva duunipaikka.