perjantai 11. marraskuuta 2011

Äänikirjojen salat

Olen jo pitkään meinannut kirjoittaa enemmän äänikirjoista. Olen monesti niihin tainnut viitatakin hengenpelastajina. Tai ainakin tylsyydenpoistajina. Kiirekausi (joulu se tulla jollottaa), on kovalla tahdilla menossa, teen töitä valveillaoloaikani kokonaan. (Paitsi toistaiseksi olen pystynyt tekemään vain vähän viikonlopputöitä. Messukauden alkaessa viikonloppuisin messutaan). Monien ylituntien työrupeama olisi minulle kovinkin raskas, erityisesti sellaisten töiden kohdalla jossa toistetaan jotain ei niin hauskuuttavaa toimintoa, kuten esimerkiksi silittäminen, tai sarjaompelu. Pelastuksen minulle ojentavat äänikirjat. Keskityn tarinaan niin etten huomaa kiinnittää huomiota samalla intensiteetillä työhön. Aivan loistavaa. Joskus jopa ilostun aamulla kun ajattelen he-hei, ompelupäivä, kiva tarina kesken.

Ensimmäiset äänikirjakokemukseni olivat noin vuosi sitten lainaamani pari amerikkalaista dekkaria, jotain suomalaista ja Potterin Harry. Amerikkalainen amerikanenglanniksi luettu lensi oitis romukoppaan. Mieslukija luki sellaisella matalan karhealla teennäisellä leffatraileriäänellä jonka oli kai tarkoitus olla jännittävä. 2o minuuttia jaksoin kuunnella kärvistellen. Olen sen jälkeen kokeillut paria muutakin amerikanenglantilaista äänikirjaa ja tullut samaan tulokseen. Suomalaiset seurasivat metsikköön perässä. Satuin tarttumaan sellaisiin joiden lukijat lukivat kuin luettaisiin lastenkirjaa, möreät äänet roistoille, naishenkilöt kimittivät jne. En kestänyt sitä 20 minuuttiakaan. Mutta Potteri oli aivan huikaiseva, Vesa Vierikon ääni ja lukutapa sopivat tarinaan kuin nakutettu.

Vuoden aikana olen huomannut että englantilaiset kirjat ovat parhaita. Lukijat ovat teatterinäyttelijöitä pitkän uran takaa, lukevat kauniisti ja mielenkiintoisesti ilman että tulee tunne satuilusta. Englannin englantia on kiva kuunnella muutenkin. Yksi ohari on ollut, kuuntelin kirjaa jonka jostain syystä luki mieshenkilö vaikka kirjan kolme minähenkilöä olivat kaikki naisia, se vaan tuntui niin oudolta. Ai niin, onhan minulla toinekin ohari, P.D Jamesit ovat niin jaarittelevia että kadotan punaisen langan nummien kanervikkoon ja kiemurteleviin kärryteihin. Kuuntelin jonkin majakkamysteerin läpi enkä sen loppuessa tiennyt kuka oli murhaaja ja mitä oikein tapahtui. Ei sovellu ainakaan työntekoon, ihan kivaa taustajorinaa se oli silti.

Englantilaisista kirjoista ovat Agatha Christien kirjat nousseet ehdottomiksi ykkösiksi. Tarinat ovat hauskoja ja silläviisiin hitaita että pysyy kärryillä vaikka välillä oikeasti keskittyy työhönsä. Hauskuutusta sekin että monet tarinat saa myös mahtavina BBC:n radiokuunnelmina. Kolmas oharini, vaikka se ei oikeastaan ohari ollut muutakuin tuottavuusmielessä, oli Christopher Leen lukema Poirot-novelli. Työ pysähtyi siihen. Ääni ja luenta oli niin vaikuttavaa etten pystynyt muutakuin kuuntelemaan. Sinällään ihana 40 minuutin kokemus ja tauko.

Pari viikkoa sitten löysin Daniel Katzin Berberileijonan rakkaus ja muita tarinoita. Lukijana Lars Svedberg. Aivan loistava kirja, löyhästi toisiinsa linkittyviä nerokkaita novelleja ihmissuhteista. Ja vielä sitäkin loistavampi lukija. Svedberg lukee kauniisti ja kiinnostavasti. Olin myyty. Selkeästi suomessa on myös hyviä lukijoita, pitää jaksaa vain kahlata ne omat suosikit.

Vuoden aikana olen löytänyt kanssasisaria ja veljiä jotka ovat myös hurahtaneet äänikirjoihin. Kirjastossa juttelin miehen kanssa joka lataa kirjoja iPadiin ja siivoaa. Moni lenkkeilee, tai käy salilla tarinoiden kanssa. Eräs tuttava kuuntelee ennen nukkumaan menoa sängyssä, valot sammutettuna. Sanoo nukkuvansa paljon paremmin ja rauhallisemmin kun rentoutuu ihanasti ennen unta.

Kaikkein eriskummallisin ja kiinnostavin ilmiö kohdallani oli huomata miten voin huijata tietoisuuttani kääntämällä sen äänikirjan tarinaan. Maalaan vaativammat ja suuritöisemmät maalaukseni huomattavasti vähemmällä taiteilijan tuskalla kun kuuntelen sivukorvalla tarinoita. Ilman tarinaa ahdistun, erityisesti maalauksen aloitusvaiheessa, paljon enemmän tuleeko maalauksestani mielikuvaani vastaava tuotos. Äänikirjan kanssa luova intuitiivinen aivopuoliskoni maalaa, kuten aina, mutta se kritisoiva ja analyyttinen puoli on hiljaa koska se onkin keskittynyt kuuntelemaan Christien murhamysteeriä. Luova puoli saa tuheltaa rauhassa ja minulla on huomattavasti mukavampaa.

11 kommenttia:

Rva Pulmunen kirjoitti...

Amen! Siis meillähän on kuunneltu äänikirjoja...öö... 10 vuotta.Lapset oppi kuuntelemaan Miinaa ja Manua, ja Villilän viheltäjiä ja Arvia: aivan mainio tapa matkustaa,rauhoittua, ja vain viihtyä. Sitten ilahduin valtavasti kun kirjaston kapasitettiin alkoi tuliva aikuisten äänikirjoja ja olen 35 km x 2 työmatkan aikana eräänkin kirja ja esim.radioteatterilta Knalli ja sateenvarjo kuunnelmat ja Linnunradankäsikirja liftareille. Samoin Sinuhe radioteatteriln esittämänä on aivan mahdottoman hyvä!

Johanna kirjoitti...

Minä olen yhden kerran kokeillut aikuisiällä äänikirjaa. Se oli joku Joanne Harrisin kirjoista, en muista enää, mikä. Joka tapauksessa, kahden kuuntelusession aikana nukahdin molemmilla kerroilla. En kokeillut enää. :)

Toisaalta jos työ olisi sellainen, että paljon olisi yksin ja tekisi käsillään tai jos ajaisi paljon, voisin varmaan tottuakin äänikirjoihin ja nauttia niistä.

Anna kirjoitti...

Tehän olette jo vanhoja tekijöitä, Pulmuset. Minäkin olen ilahtunut miten laaja tarjonta äänikirjoissa on. Ei enää kammoksuta kauhuskenaario vanhuuden sokeutumisesta ja kirjoitta jäämisestäkään!

Voin muuten kuvitella että on iso apu pitkillä ajomatkoilla lasten kanssa :D

Laita viestiä jos löydät jonkin oikein hyvän suomalaisen lukijan, jookos? Voi sitten etsiä nimellä muita kirjoja.

Anna kirjoitti...

Johanna, ainakin rentouduit :) En ole koskaan kokeillut kuuntelemista muutakuin työskentelytilanteessa, paitsi pari kertaa lankillä joka minulle on sama asia. Pitäisi tsekata kävisikö minulle samalla tavalla jos ihan kuuntelemaan asettuisi :)

Anna kirjoitti...

Johanna ja Rva Pulmunen, molempien teidän blogeissa ihana juttu jota halusin kommentoida mutta jostain syystä kommenttini katoavat aina. Sama juttu muissakin blogeissa joissa on samanlainen kommenttilaatikko. Johtuukohan että käytän mäkkiä vai omasta tyhmyydestäni...

(epäilen jälkimäistä)

Johanna kirjoitti...

En osaa sanoa, mikä on ongelma. Itseäni auttaa joskus se, että loggaudun ulos bloggerista ja palaan takaisin, jos jonkun blogin kommentointi ei onnistu.

Anna kirjoitti...

Kokeilen uusiksi, luulen kyllä että koneellani on joku sinne laitettu esto, kysynpäs kotonani asuvalta tietokonehemmolta.

Anne Tammelin kirjoitti...

Kuten jotkut eivät pidä ekirjoista, niin minua ärsyttävät äänikirjat. En vaan jaksa kuunnella, kun joku "lässyttää" korvaan. Pitäisi ehkä yrittää antaa uusi tsänssi jonkun sellaisen kirjan kautta, jonka tiedän 100% loistavaksi, mutta jotenkin... kirja vaatii minusta hiljaisuutta, hetken.

Anna kirjoitti...

Ymmärrän Anne kantasi. Miänäkin pidän tärkeinä rentoutumishetkiä paperikirjan kanssa. En vaihtaisi sellaisia hetkiä äänikirjaan millään.

Onneksi kaikki lukijat eivät lässytä, joukossa niitä hyviäkin jotka osaavat tuoda jotain kiehtovaa ja uutta tarinaan. Minullakin kyllä vielä se kokemus että suurin osa kokeilemistani suomalaisista lukijoista oli lässytystä...

Rva Pulmunen kirjoitti...

mulla eiole aavistustakaan miksi kommentisi eivät näy..en ole ainakaan koskaankaan nähnyt niitä. En ole hyvä muistamaan lukijoiden nimiä ja suoraan sanottuna lastenkirjoilla on paremmat lukijat ja hyvää naislukijaa on vaikea löytää. Nousiainen olikohan Veikko,kuitenkin hieman vanhempi miesnäytteijä,jolla on aivan ihana ääni,mutten ole nyt löytänyt hänen lukemanaan oikein mitään. Kokeillepa sitä Sinuhea,se on hieno teatteriesitys. Stephen Frye lukee enkku HarryPotteria,vaikkei ymmärtäisikään,häntä vaan on kiva kuunnella...; )

Anna kirjoitti...

Stephenin Harryt on jo kuunneltu, aivan ihana on :)