sunnuntai 17. heinäkuuta 2011

Eksyneet näkevät unia

Sain ilokseni suuren kunnian saada (omasta pyynnöstäni) postissa Kirsti Ellilän uusi nuorten fantasiaromaani Eksyneet näkevät unia. Kirjan saajan tuli kirjoittaa kirjasta arvostelu. Varsinaista arvostelua tuskin osaan kirjoittaa mutta mielipiteeni mielelläni kerron. Pidin nimittäin kirjasta kovasti. Eräänä kiireisenä kesäkuisena pakkaamispäivänä ajattelin pitää minitauon ja lukaista pari sivua. Mutta kas siinä kävikin niin etten raaskinut laskea kirjaa kädestäni vaan jymähdin siihen sohvalle kunnes kirja tuli loppuun, en edes muistanut pakkaamista odottavia tavaroita.



Tarina kertoo nuoresta tytöstä jonka maahiset löysivät eksyneenä metsästä ja ottivat suojiinsa. Tyttö ei muista menneestä mitään, mutta silti entinen muistuttaa itsestään kummallisenä kaihon tunteena, selittämättöminä menneisyyden kuiskauksina, vuodesta toiseen. Tyttö sai nimekseen Nimetön, sillä saadakseen oikean maahisnimen ja tullakseen oikeaksi maahiseksi, olisi tytön unohdettava mennyt, otettava varjon maailma omakseen. Silloin hän myös lakkaisi näkemästä unia ja menettäisi kykynsä itkeä. Oli kuitenkin niin että niin kauan kuin kaiho seuraisi, joku kaipaisi tyttöä muualla eikä eläminen kokonaan maahisena onnistuisi. Vaikka muuten tyttö pitikin elämästään, kumma suru ei tuntunut koskaan kokonaan kaikkoavan.

Eräänä päivänä tytön rakas Tamir-ystävä tuo hänelle aarteen jonka oli löytänyt meren rannalta. Kauniin liekehtivän keltaisen kirjaillun silkkitakin. Takin joka vangitsee Nimettömän huomion saman tien. Ystävä tuo myös ehdotuksen että hän jäisi asumaan tytön kanssa jos tytöstä tulisi maahinen. On kuitenkin selvää että takki liittyy tytön menneisyyteen, se voimistaa kaihon tunnetta ja Nimetön päättää lähteä matkaan, selvittääkseen viimein menneisyytensä että voisi palata ystävänsä luo, vailla kaihon taakkaa.

Samaan aikaan maailmassa tapahtuu kummia muutoksia, ilmasto on muuttunut pimeämmäksi ja kylmäksi, luonto ei kanna ravintoa kuten ennen. Arvokas ruusunpunainen Orientian vuorisuolakin oli menettänyt hehkunsa ja muuttunut mustaksi. Nimetön tuntee että vastaus muutoksiin löytyy kenties sieltä maailmasta jonne hänen pitää mennä, hän päättää selvittää molemmat ongelmat jos suinkin pystyy. Ainakin tulla takaisin parhaansa yrittäneenä.

Tarina kertoo tytön matkasta maailmaan jossa ei muista koskaan käyneensä, se seuraa keltaisen silkkitakin viitoittamaa tietä, vaarallisiakin polkuja, tuntemattomissa paikoissa ja maisemissa. Eteen tulee mutkia ja pulmia, kummallisia otuksia ja eläjiä. Nimetön on kuitenkin sisukas ja Tamirin kuva mielessään hän porskuttaa eteenpäin mukanaan koiransa Jakob ja salaisena turvanaan Suojelus, hopeista hehkua luova hirvi.

Nimettömän tarina on kiehtova ja uudet maailmat kiinnostavia. Itsensä löytäminen ja menneisyytensä selvittäminen tärkeitä aiheita, uusien asioiden kohtaaminen ja kummaliset muut tiellä kulkijat. Luen rivien välistä viitteen ilmastonmuutokseen ja kuinka se johtuu siitä että ihmiset ovat onnettomia. Ahneus ja vallanhimo vienyt mennessään niin että tärkein on unohtunut, toisista välittäminen. Sydäntäni lämmitti tämä sanoma kovasti.

Mietin että tarinassa olisi ollut runsaasti aineksia kasvattaa sitä rönsyilevämmäksikin, minulle se loppui kerrassaan liian lyhyeen. Olisin viihtynyt pidempäänkin tarinoiden käänteissä, maahisten maailmassa, uusissa otuksissa ja toivoinkin sitä usein. Mieleeni hiipi tunne että ihan kuin Kirsti Ellilä ei olisi itse hoksannut miten kivaa ja kiinnostavaa kirjaa kirjotti, eikä suonut sille tarpeeksi aikaa ja hellää huomiota! Tai sitten kirjailijalla on hihassaan ässä ja tarina saa jatko-osia. Toivottavasti näin.

Seuraavaksi kirjan lukee serkkuni 11-vuotias tytäs, olen varma että kirja on hänelle hitti. Suosittelen lämpimästi saduista pitäville aikuisille ja nuorille.

4 kommenttia:

Kirsti Ellilä kirjoitti...

Kiitos palautteesta! Minua ei ehkä ole oikein sisäänajettu fantasiakirjallisuuden tiiliskivikirja-maailmaan ja senkin vuoksi pyrin tietoisesti tiiviiseen ja keskittyneeseen ilmaisuun. Saattaa olla kyllä niin kuin arvelet, että en itse tajua miten tarinaa voisi kiinnostavasti paisuttaa, koska itselleni tärkeä oli se tietty sisäinen matka jonka tein, ja jonka tässä puin metaforan muotoon. Aikaa kirjoittamiseen kyllä oli, ensimmäiset versiot kirjoitin muistaakseni vuonna 1993. Tarina on käynyt läpi useammankin metamorfoosin, mutta mittaa se ei jostain syystä ole koskaan venynyt.

Kirsti Ellilä kirjoitti...

Ai niin, en osaa sanoa vielä jatkon suhteen mitään. Jotain olen pyörittänyt mielessäni, mutta mutta...

Anna kirjoitti...

Kiitos Kirsti kommenteista. En hetkeäkään epäile ettet tajuaisi kuinka tarinaa voisi paisuttaa. Ymmärrän että se on juuri sellainen kuin halusit ja toimii ihanasti näinkin. Mutta kun hyvää haluaa lisää.

Hauska kuulla että tarina on ollut sinulle joku tietty sisäinen matka. Vaikka varmaan kaikki kirjat sitä kirjailijalle ovat.

Anna kirjoitti...

Niin, toivon että jatkoa vielä tulee :)