tiistai 25. kesäkuuta 2013

Supernaisen maalaisidylliä

Kävin maalla erään ihanan nuoren naisen ylioppilasjuhlissa. Sen lisäksi että neitokainen oli häikäisevä ja ihana, oli neitokaisen koti niin kaunis että elähdyin. Tuntui kun olisin käynyt ulkomailla, tai taidenäyttelyssä. Kaikkialle minne katsoin löysin jotain uutta ja kiinnostavaa, pikkiriikkisiä asetelmia, jokainen kohta tarkoin mietitty ja kaunis. Tämä ihanuus on jaettava ajattelin ja näpsin juhlahumun keskellä kuvia puhelimen muistin täyteen. Samalla esitelen teille huushollin emännän, upean keraamikkonaisen joka kunnosti tämä kodin juuri omanlaisekseen suokuokkajajussi-periaatteella, eli omin pikku kätösin pikkuhiljaa vaivoja säästelemättä.

 Tiedättehän sellaisen haaveen että muuttaa maalle ihanaan vanhaan maalaistaloon jonka remontoi just silleen kun haluaa, ja sinne talliin tai navettaan perustaa työhuoneen? Minä ainakin tiedän, ja niin tietää takuuvarmasti jokaikinen joka käsillään tykkää jotain väsätä. Tiedättekö monta joka on tehnyt tuosta unelmasta totta? Minä tiedän tasan yhden. Kirjava Kippuran Annikan. Joka hoiti asian vielä sitten sataporosenttisesti.

Annika löysi unelmiensa talon Karkkilan liepeiltä, se oli sellainen 1800-luvun puolivälissä rakennettu maalaistalo johon oli rakennettu lisäosa 1900 luvun alussa. Talo oli villiintynyt ja rapistunut, parhaan päivänsä aikoja sitten elänyt. Sillä ei ollut enää pihaa vaan sankka niitty jolla myyrät olivat temmeltäneet täysin rinnoin niin että koko piha oli pelkkää kuoppaa ja kekoa. Mutta se kuiski lupauksia Annikan korviin. Se kutsui korjaamaan ja herättämään henkiin. Se kutsui kotiin.

Taloa ja tilaa piti 1900-luvun alusta pariskunta nimeltä Hulda ja Juho, heillä oli kaksi poikaa, Arvi ja Viljo. Tila tuotti hyvin ja se oli kulmakunnan ylpeys. Pariskunta sai lukuisia tilapalkintoja Pelervoseuralta milloin mistäkin, porkkanoista, kirnuvoistaan, viljoistaan ja viljelyksistään, sekä sai Maatalousseuran mallitila-kunniamaininnan. Sitten kuitenkin tapahtui kurjuuksia, vanhin poika loukkasi jalkansa pahoin petkeleellä ja kuoli nopeasti verenhukkaan. Lähin lääkäri tai sairaala oli liian kaukana näin vakavalle onnettomuudelle. Pian sen jälkeen kupsahti perheen isä keuhkotautiin. Sitten pikkuveli Arvi joutui sotaan mutta palasi onnekseen kotiin tilaa jatkamaan. Mutta sitten kuoli Hulda-äiti, eikä Arvi oikein enää jaksanut. Pikkuhiljaa pullo vei Arvin mukanaan ja tila alkoi rapistua, lopulta tilan maat, irtaimisto ja kalusto oli vaihdettu viinapulloihin ja mennyt loisto oli himmennyt kaukaisiin muistoihin. Tarina kertoo lukuisista hävyttömistä 'kaupoista', uusia maatilakoneita vaihdettiin yhteen kossupulloon, antiikkikauppiaat tulivat kilisevien pussien kanssa kylään ja lähtiessään veivät huonekalut ja arvoastiastot mukanaan.  Kun Arvista aika jätti, ei ollut perillisiä ja tila jäi valtiolle. Tamelan kunta osti tilan itselleen ja jostain syystä vuokrasi sen oitis toiselle viinamäen miehelle. Talo rapistui entisestään. Tällä kaverilla oli lisäksi mukanaan joukko mukavia rellestyskavereita ja talon sisusta alkoi näyttää melkoisen surulliselta.

Ränsistyneen ulkoasun alla oli kuitenkin perustukset kunnossa, Annikan viidellä vinttikoirilla olisi lääniä temmeltää, puutarhapeukalolle olisi todellakin tilausta  ja talo oli lähellä molempia isovanhempia.  Perhe oli aina halunnut vanhan talon, sellaisen joka hengittää ja joka on ikääkuin elossa. Tämä talo oli kaikkea tuota, tosin se kaipasi kipeästi herättelyä, raikasta happea ja juuriharjaa.

Kun perhe muutti taloon, se oli kuorrutettu rasvaisella lialla, roskaa ja kaljapullon korkkeja löytyi jatkuvasti kasoittain mitä kummallisemmista paikoista.  Talossa ei ollut sisävessaa, keittiön altaaseen tuli kylmä vesi, muualle ei vettä tullutkaan. Ensimmäinen kohta päättää oli laitetaanko ensin työhuone (että pystyy tienaamaan remonttirahoja) vai olisiko mukava asua kivemmin. Asuintilana oli nimittäin pikkuruinen punainen vajarakennus jonka perhe toi vanhan talonsa pihamaalta. Päätös oli kumpaakin yhtäaikaa. Suihkuna toimi marjapensaan taakse vedetty letku, josta siis tuli sitä jääkylmää vettä. Syksyn tullen talliin vedettiin roikalla sähköä jolla lämmitettiin minikokoisella lämminvesivaraajalla kylpyammeeseen vettä. Syksyn edetessä varaaja jäätyi, mutta olisipa kylpeminenkin ollut melkoisen viileää touhua. Huussi löytyi tallin takaa ja sinne kahlattiin hangessa myrskylyhdyn kera. Ja sinne työhuneeseenkin kannettiin keraamikon tarvitsema vesi saaveilla. Mutta mikäs siinä, näinhän elämää on eletty muinaisia vuosikymmeniä toisensa jälkeen. Lisämausteena kylän taksi toi öisin hyvässä maistissa kekkuloivia ukkoja pihamalle, eivät penteleet muistaneet että talossa on uuset omistajat. Ja naapurusto paheksui syvästi ulkopuolelta tulleita ihmisiä, eikä kaihtanut keinoja sen ilmaistakseen. Ymmärrätte siis vertauksen suohon ja kuokkaan.


 Kuvat saa klikatuksi suuremmiksi.

 Kaunis punamultainen portti kutsuu astumaan sisään.

Ensimmäisiä asioita oli rakentaa aita portteineen koska ne viisi vinttikoiraa. Aidan ja portin rakentamista pitikin sitten vääntää. Käytiin läpi pitkä ja tulikivenkatkuinen  tastelu kylän lautakunnan kanssa. Lopulta lupa irtosi mutta naapurit ajoivat aidan alas lumiauralla heti sen valmistuttua. Annika suivaantuneena rakensi aidan pimeässä talviyössä takaisin. Aamusella seisoi portilla vilkuttamassa ohiajaville naapureille. Myös aidan vieren pensaat ja sireenit on istutettu takaisin lukuisia kertoa, samaisista syistä. Pihalla kävi välillä ukkojoukkioita painostamassa ja pelottelemassa mutta ne viisi vinttikoiraa olivat ihan kiva asia. Annika ei antanut periksi ja nykyisin välit ovat naapureihin hyvät. Paikka yhteisössä ansaittiin ihan silkalla sisulla (Annika kertoikin että olisi saattanut muuten luovuttaakin ison remonttiurakan uuvutamana, mutta ei perhana soikoon suostunut antamaan periksi naapureilleen).


Näin ihana maisema näkyy portista ulospäin. Heinälato hopeanhohtavine säänpieksämine hirsineen. Hauska korkeakynnyksinen ovikin. Tuossa pienessä punaisessa mökissä perhe aloitti asumisensa. Mökki seisoo vinossa ja kuulemma ihan väärässä paikassakin. Kävi nimittäin niin että kun kuorma-auto toi mökin pihalle, juoppo vuolkralainen asusti talossa vielä viimeisiä päiviä. Mökin paikka ei asukkaalle oikein soveltunut, seurasi sopertelevia neuvotteluja, ja lopulta kuljettaja kyllästyi, iski mökin just siihen. Ja siihen se sitten jäi.


Tässäpä pilkahdus itse talosta, tuosta oikealta kuljetaan kohti ovea, räsymattoja pitkin. Pihalla odottavat kutsuvat lepotuolit juhlavieraitten ruokapöytää. Niin piha. Se myyrien möyrimä  kuoppakeko. Annika niitti viikatteella urheasti kerta toisensa jälkeen, täytti myyrän kuoppia, tasoitti kekoja, kiskoi juurakon toisensa perään ja sitten kiskoi uudelleen kasvaneet juurakot myöskin toisensa perään. Pieni osa kerrallaan maa alkoi tasoittua ja Annika ryhtyi tuomaan nurmikkoa ja muuta mukavampaa kasvustoa pikkuhiljaa maailmalta. Kirjaimellisesti. Auton takakontissa oli aina lapio ja laatikko. Joka kerta kun tien viereltä sattui silmiin jokin kivan näköinen kasvi tai ruohoinen alue, kurvasi auto pientareelle ja laikku poimittiin mukaan. Niitä sitten istuttamalla, ja joukkoon ruohoa kylvämällä, tämä piha sai pikkuhiljaa muotonsa. Piha on muuten suuri, niin että hatun noston paikka sanoisin.

Tervetuloa porstuaan josta käynti sisälle vasemmalta, oikea puoli, se uudempi siipi, on vielä remontin alla. Tältä uudelta puolelta löytyy myös portaat ullakolle joka myöskin odottelee remonttia. Siinäpä emännälle vielä työsarkaa.


Yksityiskohta eteisen ovesta. Annikan omaa kädenjälkeä. Ensimmäinen aavistus siitä miten kaikkialta löytyy tarkoin suunnitellut ja rakkaudella tehdyt yksityiskohdat. En muistanut kysyä mutta olen aivan varma että tuo tiffanytekniikka opeteltiin juuri tuota ovea varten. Kun sellainen siihen piti tulla niin eikun oppimaan.


Ovella tervehtii yksi Annikan hevospatsaista. 


Eteisessä odottaa kaunis vanha sohva, harvinaisesti säästynyt aarre. Sohvalla nimittäin nukkui aikoinaan talon emäntä Hulda. Huomatkaa myös ihanat vanhat hatturasiat. Kaunis ikkuna porstuaan on Annikan itse nikkaroima.


 Ja eteisestä löytyi vieläkin ihanampi aarre, Annikan pieni kaunis prinsessainen.


Senkin päällä hauska asetelma Annikan omaa keramiikkaa. Senkki pelastettin palasina miehen mummin liiteristä, sitten se hellästi puhdistettiin, hiottiin, kasattiin kokoon ja lakattiin.


 Eteisen ovelta avautuu näkymä kohti keittötä. Miten kauniit lukuisia kertoja yli satavuotisen historiansa aikana paikkaillutt lautalattiat. Ja nuo valkeaksi maalatut hirsiseinät jotka kaiveltiin esiin ensin vuosisadan ajan kertyneestä liasta, sitten pinkopahvien alta ja raaputeltiin puhtaiksi.


Ja entäpä keittiö sitten, kokonaan uusittu sopimaan kauniisti vanhan talon henkeen. Nykyisin hanasta saa lämmintäkin vettä. Ja talosta löytyy se sisävessa suihkuineen.


Prinsessa istahti kainosti valtaistuimelleen kuvattavaksi.


Keittiön sydämenä uuni, ja hella jolla Annika laittoi kaikki ruoat ensimmäiset asuinvuodet. Huomaatteko ihanan yksityiskohdan, hellan yläpuolella heinäseiväs jossa käsin taotut koukut odottavat kukkakimppuja ja yrttejä kuivumaan talven varalle. Uuni lämmittää talvisin talon edelleenkin.


 Siinäpä kiva paikka prinsessaisen istua äitteen seurana lämpimän hellan kupeessa.


Uunin kyljessä kaunis vanha lipasto ja tuoli (jolle sitten unohdin oman laukkuni kuvattavaksi). Ja lipaston päällä asetelmana kiinnostavia tavaroita.

 Keittön ikkunan edessä Annikan keramiikkahevosia.


 Ja toisella ikkunalla vinttikoira.


Käännähdys kohti eteistä. Lukuisten kuvien joukosta en löytänytkään kuvaa oikealla olevan sohvan takana olevasta hienosta paneeliseinästä joka on pientä puista ruutukuviota, senkin Annika tietenkin nikkaroi itse levyistä ja laudoista.


Huomaattehan nuo sisäovet joihin Annika taiteili eteisen oveen yhteensopivat lasikoristeet.


Ovi ja koristeovi matkalla keittiöstä saliin. Ovet, kuten kaikki talon muutkin ovet (ja hyvin moni muukin osa talon sisustusta), löytyivät pitkien etsintäreissujen jälkeen vanhoihin huonekaluihin erikoistuneista liikkeistä. Sitten vaan hionta ja maalaus. Oven karmit piti tietenkin rakentaa aina uusiksi että ne sopisivat uusiin oviin.


Sali. Kaunis hirsiseinä on täällä jätetty maalaamatta ja muodostaa kivan kontrastin valkeille huonekaluille. Ajan tummentamien hirsien ja valkeaksi maalatun paneelin yhdistelmä on aivan ihana. Kaunis kaappi nurkassa oli Annikan ihkaensimmäinen romulöytö, sekin löytyi kappaleina. Kaapin päällä toinen vinttikoira.


 Keittön ja salin väliseen seinään puhkaistiin ikkuna että valo virtaisi vapaammin. En muistanut sitäkään kysyä mutta aivan varmasti moottorisahaa heilutteli Annika ihan ite.


Hauska lipasto, miehen mummin perintöä sekin. Lipason päällä vanhat nallekarhut viettävät iltapäivän teehetkeä.


 Perinteikäs puuhevonen löytyi eräältä Lohjan kirppiseltä. Ensin Annika näki sen ohimennen, ja jätti ostamatta. Hevonen jäi kuitenkin laukkaamaan Annikan mieleen, sen huuto kuului kovenevan päivästä toiseen. Lopulta Annika kyllästyi ja hyppäsi autoonsa, oikeastaan ajattelmatta kellonaikaa. Liike oli jo kiinni mutta tarmokkaasti ovea hakkaamalla omistaja saatiin paikalle ja kaupat syntyi.


Täälläkin lämmittää uuni.


Makuuhuoneen sänky ja siihen yhteensopiva suuri vaatekaappi (jonka kuva epäonnistui...) löytyi huutokaupasta.


 Makuuhuoneen ovelta löytyi jälleen pieni ihana linssiprinsessa. 

Kaappikello on myöskin taloon kuulunut aarre, Huldan rikkoutunut kello. Se saatiin kyllä korjatuksi, ensin ajateltiin miten ihanaa kuunnella vanhanajan naksutusta, mutta sitten pian huomattiin että puolituntisin lujaa kumauttava kello ei erityisesti edesauttanut unensaantia. Kelloa ei sitten enää vedettykään.


Lapsosen huone. Ihana pieni tunnelmallinen pesä. Tässä huoneessa oli ennen sauna.





Sitten ulos. Pihalla tunnelmallinen huvimaja joka on kivasti kasvanut salaiseksi puutarhaksi köynnösten alle. Vierailuni jälkeen huvimajaan löytyi kuulemma juuri se sopiva rottinkinen sohvakin.


Talon kasvot. Se vanhempi korjattu puoli.


Pihan ruokailukatos ja sen takana grilli kesähelloineen. Kesäkeittiön Annika muurasi itse, ensin tasoitti maan kantamalla läheisestä metsästä kottikärrykaupalla kiviä pikkuipana helmoissaan roikkuen, ja valamalla niiden päälle lattian. Sitten laatat päälle ja eikun hellaa ja grilliä muuraamaan. Moniko teidän (naispuolisista) tuttavistanne on tehnyt vastaavaa?


 Hauska sinkkisankoasetelma.



Ja sitten siirrymme sinne työpajalle. Entinen talli jonka toinen pää on kunnostettu keraamikon taivaaksi. Talli oli siis aivan, no, talli. Siellä oli betonisia syöttökaukaloita, väliseiniä, lahonneita hirsiä, rikkoiutuneita ikkunoita. Ei sähköä, ei vettä. Ovet kapeat lönköttävät lankkuovet. Siitäpä oli hyvä alkaa. Lattiat avatiin että saatiin sähköt ja vesi, sitten valettiin takaisin, hirret vaihdettiin, katto vaihdettiin sisältä ja ulkoa, oviaukot suurennettiin lekalla, karmit nikkaroitiin ja etsittiin sopivat ovet jostain tuolta maailmalta, ikkunat vaihdettiin ja se olikin taas yksi tarina tuolla alempana. Kaikki omin voimin.


Tervetuloa toivottelee opasprinsessainen.


 Toinen puoli pajaa onpi kauppa, sieltä löytyy myös suuri ruokapöytä jonka ääressä luonnostellaan ja piirrellään pikkuruisen kanssa. Työpäivät lapsonen viettääkin äitinsä seurana luovissa merkeissä.


 Ja jos kesken kaiken väsähtää, päiväunet voi ottaa pehmeällä sohvalla lampaantaljan alla.


Työpuoli uuneineen. Ikkunalla vartioi enkeli jonka Annikan vanhempi tytär, se ylioppilas, on tehnyt. Eipä pudonnut omena kauas puusta. Luovuutta pullollaan molemmat monin tavoin. Ja pikkuruinen näyttää seuraavan jalanjälkiä yhtälailla.


 Kuivatuksessa olevia teoksia hyllyt täynnänsä. Huomatkaa nämä kauniit ikkunat. Ne on nimittäin tehty itse. Muurattuja holvikaaria myöten. Ikkunan pokat Annika nikkaroi itse talosta löytyneistä puupalasista, ulkopuolen lasi on vintiltä löytyneitä puhallettuja ikkunoita, toinen lasi, se sisäpuolen, teetettiin myöhemin oikein mitoin.

 Kaikenlaisia keraamikon tuikitärkeitä vimpottimia ja mikättimiä.


Kaupan hyllyillä kaikkea ihanaa.


Heppateema jatkuu. Aikaisemmin Annikalla olikin oma hevonen. Tietenkin niiden vinttikoirien lisäksi. Annikan keramiikka on kerrassaan ihanaa. Olen ollut monilla messuilla yhdessä hänen kanssaan ja aina käy kuhina Annikan osaston ympärillä, vuodesta toiseen.


Heppa hauskuuttaa pöydälläkin. Tällä yksilöllä on selkeästi asennetta.


Työpöydän vierellä jälleen yksi aarre, kaunis valkea puuleikkauksin koristeltu kaappi. Niin, sen Annika tekaisi itse kun oli kaapin tarve ja rahat oli just silloin vähissä. Ei ollut kulemma vannesahaakaan niin puukolla piti veistellä. Kertoi että monen monta tuntia ja monta haavaa sormissa siihen meni. Että tällaisia aarteita työhuoneella. Eipä löydy IKEAn Iivaria niinkuin eräillä...


  Enkeli vartioi työtä, tällä kertaa Annikan omaa tuotantoa.



Mitäpä sanotte? Aikamoinen supermimmi, ei jää sormi suuhun eikä keskelle kämmentä. Kaiken voi oppia ja tehdä ihan itse kun on asenne ja sisu kohdallaan. Minun mukavuudenhaluinen itseni katselee pää pyörällään kunnioitusta. Olisi nimittäin sohva ja telkka kutsunut monesti ennekuin olisin alkanut muuraamaan, rappaamaan, nikkaroimaan ja niin miljoonasti edelleen. Mutta lopputulos on totisesti sen väärtia. Talo on oikea koti ja täynnä asukkaittensa tarinaa. Ei ole mennyt yksikään käytetty hetki hukkaan.

Lisää Annikan taidokasta keramiikkaa löydät täältä. Sivuilta löytyy patsaita, astioita ja pienempiä kivoja koriste-esineitä. Ja Helsingissä vierailevat löytävät Annikan töitä pian uudesta liikkeestämme josta kerron lisää pian.

Ja taloon lupaan tehdä uuden vierailun jahka remontti etenee, en malta millään odottaa millainen ihanuus talon loppupäästä vielä kehkeytyykään.

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Juhannusmaisema

Meille on tullut tavaksi viettää juhannus kaupungissa. Ensimmäinen kerta taisi mennä kutakuinkin vahingossa mutta siitä lähtien tarkoituksella. Kaupunki on ihana. Hiljaista, niin hiljaista. Miltei kummitusmaista. Herkullisen rauhaisaa. Sen sijaan merellä purjehtii ja pärisee hirveä määrä purtiloita. Niitä on kiva seurailla. Belgialainen mies iloitsee kaupunkijuhannuksista myös koska ei ole pakko lähteä mökille. Hän kun ei ole vieläkään oikein päässyt sen homman makuun.


video


Tällä kalliolla istuskeltiin tämän kesän juhannusta. Harmi että vastavaloon kännykkäkamera ei oikein saa mitään näkyviin. Maisema on ihana. Vasemmalla Santahamina, siitä lähdetään oikealle niin löytyy Suomenlinna, Kaivopuisto, koko Helsingin silhuetti kupolikirkkoineen, kirkontorneja näkyykin lukuisasti, jäänmurtajat, Hakaniemen talot, Suvilahti, Korkeasaari, Mustikkamaa ja Kulosaari. Maamerkkejä on kiva osoitella että tuolla onkin nuo Ruoholahden nosturit ja tuolla Pasilan raadiotorni. Ihan saatiin yksin istua auringon lämmittämällä sileällä kalliolla ja katsella laskevaa juhannusaaton aurinkoa. Kertakäyttögrilli oli yllättävän hyvä, sillä ehti hyvin grillata valkosipulimakkarat ja haloumijuustot. Mukana oli myös kesäsipulitomaatteja, wasabipähkinöitä ja ne siiderit. Kotona odotti mansikkavalkosuklaakakku. Onnellisen mutkatonta, rentouttavaa ja mukavaa.

Illaan päätteeksi belgialainen mies kapusi jyrkän kallion alas hakemaan grillinsammutusvettä. Tuli siinä säikäyttäneeksi sydänjuuriaan myöten laakealle rantakalliolle leiriytyneet ulkomaalaiset.  Minua huolestutti että onkohan niillä nyt tarpeeksi paksut retkeilypatjat tuolla kalliolla nukkumiseen. Kuulemma oli ollut sen verran sankka pilvipilvi leirinuotion yllä että tuskin kallion kovuus tulee ongelmaksi.

lauantai 22. kesäkuuta 2013

Puutarhurin juhannus

Kaksi vuotta ja kaksi päivää sitten muutimme tähän asuntoon jossa nykyisin asumme. Ihan omaan kotiin sijoitimme. Kuukaudet ennen asunnon ostoa pohdimme missä haluaisimmekaan asua. Helsingin huimaavien hintojen takia oli selvää että jos omatkotitaloa havittelemme on mentävä aika kauas esimerkiksi Vantaalle. Kävimme katsomassa lukuisia omakotitaloja ja rivareita, monet kivojakin, mutta mistään ei tullut sellainen kotiolo. Sen sijaan Laajasalon vuokra-asunnon naapuritalon asuntoon astuessamme tuntui heti jotekin hyvältä (ihan huviksemme mentiin sunnuntain esittelyyn). Suurin syy oloon oli ehkä se että olimme Laajasalossa, ikkunasta näkyy meri, toisesta lempimetsämme. Omat kulmat, rauha, hiljaisuus, ne kalliot joilla on ihana katsella auringonlaskuja kesäisin. Asunnon ikkunoistakin näkyi vain puita, ihanasti viimeinen talo ennen kapeaa rivitalosuikaletta, ylimmästä kerroksesta oli kuin ei naapureita olisikaan. Huomasimme että omakotitaloa tärkeämpi meille olikin se mitä talon ulkopuolella on, ja Laajasalosta itsestään oli tullut meille vaivihkaa koti. Niinpä mieli muuttui ja ostimmekin kerrostaloasunnon. Päätös josta taputtelemme toisiamme olkapäille säännöllisin väliajoin edelleen.

Ainoa mitä jäin kaipaamaan on piha. Minulla on multasormet. Ne ovat vihreät ja haparoivat. Niissä on peukalokin jäänyt keskelle kämmentä. Mutta innokkaat ne on ja syyhyttävät. Kaipaan hirveästi puutarhaa kesäisin. Kadehdin kun naapurit haravoivat omaa pihaansa syksyisin. Haluaisin paikan joka olisi oma ja jossa voisi puuhastella ulkona, viettää päiviä ruoputellen ja kitkeskellen. Iltaisin grillailla. Lukea kirjaa puun katveessa, mielellään riippumatossa. Haluan lompsutella kumppareissa, virttyneissä puutarhaverkkareissa, tukka sekaisin haukotellen. Haluaisin päiviä jolloin voisin kulkea pihalla gintonicia jäillä suuressa termarissa, siirtyä silleen auringon ja varjon mukaan. Soittaa vanhoja valsseja kovaa olkkarin suurten lasiovien kautta.

Sitten haluaisin muhitella uunissa mausteisia lihapatoja jotka pullistelisivat herkullisia vihanneksia jotka juuri vedettiin oman puutarhan maasta.

Jonakin päivänä kuulkaa mulla on tuo kaikki, olkoonkin sitten vaikka eläkkeellä. Mutta sitä ennen, ilo on otettava sieltä mistä sen saa, ja sitähän onneksi saa muualtakin: 

Muistaette ne yrttien ja tomaattien siemenet jotka kylvin tuossa toukokuussa? Ne joita aamupalapöydässä katselimme holhoavin ottein? Tuli aika jolloin heidät olisi tullut siirtää aikuisten ruukuihin ja viedä ulos aurinkoon parvekkeelle, mutta oli niin kiire etten ehtinyt sitä tehdä. Pikkuhiljaa lapsosten kasvuvauhti hiipui ja lopulta pysähtyi, sitten alkoivat kelmeytyä. Niinpä päätin olla vapaalla juhannusaaton, laittaa parvekkeen kesäkuntoon (kerrankin ennen elokuuta) ja istuttaa pikkuruiset taimeneni paremmille kasvumaille. Olla niinkuin se haaveilemani puutarhuri, kaivaa sormet multaan (vaikka se tulikin säkistä).  Panostaa parhaani että kasvikset siitä vielä topraantuisivat, alkaisivat ihan kasvaa taas, ja siellä jossain se pieni toivon hivenkin että jopa tomaatit ehtisivät jotain tomaatintapaistakin pusertaa ennen pakkasia.


Etualalla oikealla persiljat, korianterit, sitruunabasilikat ja normibasilikat. Hiukan jäi tilaa vielä seuraavillekin iduille.


 Vasemmalla taimitarhasta ostetut ja siksi ah niin uljaat ja tuuheat oreganot, välissä yksi tomaatti ja reunassa kanelibasilikaa.


 Tässä voipi sitten istuskella ja keskustella yrttilöiden kanssa että kasvaa kasvaa siellä.

 Lattialle laitettu alulle uusi ja paranneltu idätysyritys. (Jos olisin hyvä valokuvaaja, olisin hoksannut siirtää tuon talouspaperirullan ikkunalaudalta...)


 Kaikkein kituliaimman tomaatintaimen laitoin tuohon keskelle kaikkein suurimpaan ruukkuun. Ajattelin näin osoittaa sille että suuret on odotukset, parempi alkaa vaan nyt puskemaan lisää vartta.

Basilikat on ihan rimpulat. Minulle selvisi vasta muutama päivä sitten suuri erheeni. Odotin nimittäin että tuosta taimen vierestä alkaisi kasvamaan lisää varsia että tulisi sellainen tuuhea kasvis. Mutta kas ituja olisikin pitänyt kasvattaa 5 kpl vierekkäin. Jaaha. Onneksi sentään katkaisemalla varren saa oksanhaaroja. On kuitenkin erityisen selvää ettei suorastaan hurjaa satoa saada vielä näistä kavereista. Uudet siemenet on nyt kylvetty ryppäinä. Taas on opittu uutta asiaa, on se mukavaa (jostain syystä opin aina ja kaikki tällaiset kasvien kasvatusasiat näin kantapään kautta). Toisaalta nuo kapeat ja korkeat basilikanhuitaleet on aika huvittavia.


Isommat tomaatit, nekin vielä tuollaisia kymmensenttisiä. Onneksi lasitetun parvekkeen kera kasvuaika on pidempi. Sekin lienee eduksi että parvekkeen kattokin on lasia, on niinkuin olisi kasvihuoneessa?

Olipa mukava juhannusaattoaamu. Sitten pakkasimmekin ei gintoniceja vaan pari kuivaa siideriä ja valkosipulimakkaraa laukkuun, kerttisgrilin kera, ja siirryimme niille lempikallioille juhannusiltaa katsastaamaan.  

Hyvää juhannusta teillekin!