Haaveilu

Design-hotellit kiinnostavat ammatillisesti ja henkilökohtaisesti. Mukava ajatella että on ihmisiä jotka sisustavat personallisia hotellejaan ajatuksella, tukien samalla eri alojen taiteilijoita. Esimerkiksi Gladstone Hotel Torontossa on sisustanut kaikki huoneensa erilaisiksi, ja jokaisen huoneen on sisustanut eri sisustaja. Kovin on hauskoja ratkaisuja (suosittelen nettiseikkailua linkissä viikonlopun ratoksi).

Mutta The Grand Daddy-hotelli Etelä-Afrikan Cape Townissa on lyönyt kaikki muut laudalta, ihana ja kutsuva idea (ainakin viileimpinä kuukausina). Ei mahda mitään mutta voin niin kuvitella itseni istumaan terassille lasillisille viilenevään iltaan (mahdollisen shoppauspäivän jälkeen) ja sitten käpertymään joihinkin noista trailereista hyvän kirjan kera. Ehkä siihen vaaleansiniseen.

Dorothy

Goldilocks and the 3 Bears

Earthcote moontides Airstream

Leten (9v) ottaisin mukaan koska tiedän miten kivaa hänella olisi trailerissa Aku Ankkoja lukiessa, tai vaan katselessa ja mietiskellessä.

Perjantai ja pikkupoijjat

Tänään bussiin tuli luokallinen ehkä tokaluokkalaisia lapsia. 5kpl (!) pikkupoikaa ahtautui viereeni ja eteeni sellaisille vastakkaisille pakoille. Vimmattu nyöhtääminen ja kiehnaaminen, vilkuilu ja kikattelu viiden minuutin ajan. Lopulta (kyynärpäätöykkimisien jälkeen) yksi kysyi minulta: "Mikä on punainen ja asuu puussa", vastasin etten tiedä. Siinä vaiheessa luokka oli jo purkautumassa bussissa. Vastaus tuli juuri kun poijjat juoksivat ovesta ulos "Vi**uako se sulle kuuluu!" Ja hirvee nauru kaikilta. Putosin ihan täysin. Sitten nauratti. Sitten mietin että pitäisi kyllä antaa satinkutia ja että ei kyllä minun nuoruudessa. Sitten nauratti lisää.

Tässä vähän samoilla fiiliksillä

Näihin riehakkaisiin perjantaitunnelmiin, hauskaa viikonloppua!

Cookies

Leivon eilen jättisatsin suuria pikkuleipiä vietäväksi työhuoneelleni. Minusta on mukavaa tarjota jotain muhevaa ja kodikkaan herkullista vierailleni kaffeen kera. Erityisesti pidän cookies-tyyppisistä pikkuleivistä jotka ovat rapsakoita reunoilta, murevia keskeltä ja niissä on oltava isoja paloja jotain ihanaa, suklaata, toffeeta tai pähkinöitä. Parhaan reseptini laitan lopuksi, aivan sairaan hyviä valkosuklaapikkuleipiä.

Sitä ennen esittelen erään amerikkalaisen pikkuleipäilijän johon sattumalta törmäsin youtubessa. Ensin katsoin vähän epäilevänä hommaa, mutta sitten olinkin ihan koukussa (videoita on paljon). Herttainen kotikutoisuus, lievä kömpelyys ja aito innostus tekevät videoista hurmaavia. Kyseinen rouva tekee kotonaan pikkuleipiä firmoille ja erilaisiin juhliin. Ja nyt minua himottaa hirveästi alkaa tekemään omia tikkaripikkuleipiä ja myymään niitä tässä kaiken sivussa. Tekisi niin mieli koristella niitä, pursotella eri värisiä sokerikiehkuroita, tiplutella vaniljaa ja sitruunaa, ripotella sulkaata ja strösseliä, antaa luovuuden juosta. Ihan pakko on kokeilla ainakin kotona!

(Kuuntele keskittynyttä hengitystä kun koristepilkkuja lisätään)

Sitten asiaan:

Valkosuklaapikkuleivät (White Chocolate Chip Cookies) (6-8kpl)
125g voita
125g fariinisokeria
1 kananmuna
200g vehnäjauhoja
1,5 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
ripaus suolaa
125g valkoista suklaata (sanoo resepti, mutta minä laitan ainakin 170g)

1. Vaahdota voi ja sokeri kuohkeaksi vaaleaksi vaahdoksi vatkaajalla.
2. Lisää muna ja vatkaa hyvin.
3. Kaada joukkoon vehnäjauho-leivinjauhe-vaniljaseos ja sekoita.
4. Rouhi 70g suklaasta monitoimikoneessa muruiksi. Leikkaa loput 100g paloiksi veitsellä. Lisää takinaan ja sekoita.
5. Pyörittele n. kahden lihapullan kokoisia palloja, litistä kevyesti ja paista 190 asteisessa uunissa 10-15 min, eli kunnes alkavat ruskistua reunoista.
6. Malta jäähdyttää kunnolla ennen maistamista...

Lisävikkejä:

• Vaihtelun vuoksi (kun näihin jää koukkuun) lohko suklaan asemasta sekaan 125g pehmeää kermatoffeeta, vaikka Omareita.
• Suklaiseen vaihtoehtoon saapi enemmän vastusta rouhimalla sekaan 50g Brasilianpähkinöitä.
• Kaikkein ihanin valkosuklaa tähän löytyy Pandalta, se on maultaan voimakasta ja jotekin paahteista, sopii hyvin fariinisokerin karamellimaisuuteen.
• Teen aina 4x ohjeen kerralla, kotioloissa tekisin tupla-annoksen. Ne häviää niin nopeasti nuo kuusi 'pikkuleipää'.
  

Gauguinin Paul

Olipaan kerran, Herran vuonna 1851, pieni 3-vuotias Paul-poika, ken matkasi Peruun perheensä kanssa neljän kokonaisen vuoden ajaksi. Sanotaan että Perun maisemat vaikuttivat Pauliin tavalla joka teki hänestä taiteilijan, siinä silloin myöhemmin kun oli jo nuorukainen, naimisissa varakkaasta perheestä olevan tanskalaisnaisen kanssa, appiukkonsa firmassa osakekauppja hiomassa ja viiden lapsen isä. Vaan koko ajan maalasi miekkonen harrastuksenaan, seisoi illat telineensä ääressä, värejä hartaudella sekoitellen, uppoutuen omaan sisäiseen maailmaansa. Oli Paul välissä matkannut maailmaakin, merimiehenä ja laivastossa, tutustunut maapallon moniin kiehtoviin kolkkiin.

Les Alyscamps, Arles, 1888

Vaan kas kun vei taide mennessään, sai miehen hylkäämään vaimonsa ja lapsensa, lähtemään työstään ja kotoaan Pariisiin, pakottaen vaimon ja lapset takaisin lapsuudenkodin lihapatojen äärelle, mistäpä muuten olisivat ruokansa saaneet. Pariisissa Pauli sukelsi täysin voimin taiteen maailmaan, iski kynsin ja hampain kiinni, ystävystyi muiden taiteilijoiden kanssa, imi vaikutteita ja oppi oppimistaan, koko ajan uutta ja kaunista, kehittyen loistavaksi maalariksi. Parina kesänä hän maalasi ystävämme Aixin erakon kanssa, ja asui pidemmänkin tovin Vincentin kanssa Arlesissa. Miksipä hän niin teki, ken tietää, Paul kun inhosi ja halveksui Van Goghia sydämensä kyllyydestä ja myöskin kertoi sen kaikille jotka kuunnella viitsivät. Paul leikkasi vielä Vincentin korvankin irti*.

Vincent Paulin maalaamana

Vincent Vincentin maalaamana

Ajan tuulet kuitenkin, saivat Gauguin-herran pettymään, hän kun ei oikein tahtonut pysyä vaaditussa muotissa, eikä hänen taiteestaan juuri pidetty. Paul etsi jotain raaempaa ja aidompaa, primitiivisempää, ehkä hän kuuli Perutuulten kaukaisia kutsuja. Niinpä meri kutsui jälleen ja purjehdutti miekkosen Tahitille vuonna 1891, kolmen kauniin ja eksoottisen vuoden ajaksi. Ja siellä! Siellä Paulin lahjat todella puhkesivat kukkaan, kuvat vapautuivat riemukkaaseen lentoon, värit veivät mennessään, tuoksut, äänet, ihmiset saivat pään pyörälle, kuljettivat Paulin uusiin ulottuvuuksiin. Oli kuin juuri tätä varten Paul oli tähän maailmaan luotu, omalle tärkeälle paikalleen.

Arearea (Joyousness), 1892

Ia Orana Maria (Hail Mary)

Mutta rahavarastot hiipuivat ja vastahakoinen Paul joutui palaamaan takaisin Pariisiin, kuitenkin ylpeänä esittelemään työnsä tuloksia, tapasi jopa perhettäänkin. Vaan ei oppinut Paul enää elämään Eurooppalaista elämää, oli toinen mies kuin se joka aikanaan matkalle lähti, eikä hänen uusia maalauksiakaan ymmäretty ymmärtää. Lopulta pettynyt Paul onnistui suureksi helpotuksekseen palaamaan rakkaalle Tahitilleen takaisin. Vietti siellä loppuelämänsä rutiköyhänä, lääkeriippuvaisena, vähän katkeranakin, mutta maalasi edelleenkin uutterasti, ikuisti rakkaita maisemiaan, tartutti paikallisiin naisiin anteliaasti syfilistä ja kuoli lopulta sen oireisiin itsekin vuonna 1903, 45-vuotiaana.

The White Horse

The Two Tahitian Women

Eipä ollut Paul Gauguin välttämättä kovin helppo ja mukava mies, mutta maalasipa sellaisia maalauksia ettei paremmasta väliä. Korvaako se läheistensä kärsimyksiä, tuskin (voitte siitäkin vaikka lukea Pola Gauguinin kirjasta "Isäni Paul Gauguin"), mutta iloa tuottavat niin monille edelleenkin. Ehkäpä universumin käsi tasapainotti näin vaakuppeja.

Paul

Jos niin tahdot, lue tarkemmin Paulin tarinaa (englanniksi) täältä, löydät enemmän yksityiskohtia Paulin tapahtumarikkaasta elämästä ja lisää ihania kuvia. Suosittelen myös em. kirjaa, se oli ilo lukea.

*) Uusin käänne tarinassa, ennen kun ajateltiin että Vincent leikkeli korvansa ihan ite. Vaan kenpä tietää takuuvarmasti miten menneet meni.

Kaikenlaista hommaa

Käynnissä haastavan hauska kiireviikko, mukavia tilauksia jonottaa. Ohjelmassa on kaksi punaista silkkihuivia ihanan paksusta luksussilkistä (oikein odotan että pääsen maalaamaan ne), Glamoureita (neljä patalappua, Humphrey-pannumyssy ja kaksi Lauren-meikkilaukkua), kaksi jättikokoista Humphrey-pyyhettä, superhauska 3,7 metrinen pinkki Sitrus-liina (oikein kunnon hotpink, hedelmissä purppuraa, voimakasta sinistä, oranssia, ah!) ja lisäksi kiinnostavia vaatetuskangaskokeiluja. Jossakin välissä pitäisi hoitaa joulumarkkinoita ja sopia tapaamisia. Arvatkaa vaan kuka hölkkää päässäni?

Sunnuntaina kävimme simpukkavieraiden kanssa kirppiskierroksella. Viimeiseksi tie vei Vallilan Valtteriin. Pahaa aavistamatta astuin ovesta sisään melkoiseen hellholeen (en ollut ennen paikassa käynyt). Hallin ilma oli kuumaa, sakeaa, kosteaa ja tunkkaista, ihmisiä oli niin paljon että väki kuljetti massana. Onnekseni pääsin linkoutumaan sivuovesta ulos. Rauhassa en saanut kuitenkaan odotella, minulle yritettiin kaupata yhtä sun toista mikätintä. Uutterin kaupparatsu oli venäläinen mies joka yritti myydä kiikareita. Hän esitteli niitä tarkoin ja huolella, varsin hämärästi lähikontaktissa, hinta oli 300 euroa. Sanoin etten tarvitse kiikareita ja hinta laski 280 euroon. Seuraavan 15 minuutin aikana kiikarit pyörivät miehen käsissä, hyviä puolia esiteltiin sitkeästi uudelleen ja uudelleen, suojaläppiä läpsäyteltiin auki ja kiinni, hinta laski laskemistaan. Lopulta se oli enää 20 euroa. Olisin varmaan sillä hinnalla ostanut jos en olisi ollut jo niin tuhannen päreinä.

Ihan näin en ajatellut hoitaa joulumarkkinointiani.

Yritän välttää myös tällaista taktiikkaa

Belgiaa

Viikonlopun teeman jälkilöylyissä lisää Belgiasta. Mitä muuten tiedätte maasta? Ette varmaan juuri mitään, minä en ainakaan tiennyt ennen sinne muuttamista. Pieni viipale Beneluxmaista, olutta, Poirot ja Tintti, EU.

Belgia on kummallinen, kirjaimellisesti kahtiajakautunut maa, ja siksi kaikki on niin vaikeaa (maa muodostettiin bufferialueeksi Ranskan ja Hollannin välille niin että kummastakin maasta lohkaistiin -asukkaiden suunnattomaksi raivoksi- saman kokoiset viipaleet ja yhdistettiin Belgia-nimiseksi maaksi). Kieli- ja kulttuurimuuri puolien välillä on suuri. Koska monet Belgialaiset em. syystä eivät juuri arvosta maataan, tai koe itseään erityisesti Belgialaisiksi, vaan Wallooneiksi ja Flaameiksi, ei mitään yhteistä saada koskaan päätettyä. Hallitusta ei saada muodostettua, esityksiä ei saada läpi, syy on aina toisella puolella, jo periaatteessakin vastustetaan toisten ajamia asioita. Erityishankauksena vielä se että kaivostoiminnan loppuessa rikas wallonia köyhtyi ja suuri osa rahoista tulee nykyisin rikkaamman Flaamin puolelta. Soppa kiehuu kovalla tulella, maan jakamista puolustavat ryhmät kasvavat, samoin tietenkin sen vastustajat.

Belgia on täynnä vastakohtia, mutta koska ulkomaalaisena jää syrjään em. asioista, saa nauttia täysillä kahden kulttuurin parhaista paloista. Lievästä sekasorrosta kumpuaa musiikkia, taidetta, ruokaa, katuperformansseja ja -dokumentteja ja muhevaa katukulttuuria. Kun tähän lisää vielä EU:n ja sen tuomat kansalaisuudet, sekä (liiankin) runsaan pakolaisväestön, on sekoitus entistäkin rikkaampi ja ulkomaalaisena helppo solahtaa maan meininkiin mukaan.

Kaiken tämän kulminoituma on pääkaupunki Bryssel. Ydinkeskusta on sekainen, likainen, rähjääntynyt, kuitenkin viehättävä kuin hieman hassahtanut vanhapiikatäti perinnekrinoliineissaan. Vanhoja kauniita koristeellisia viipaletaloja, rapistuneita julkisivuja, tunnelmallisia aukioita, juustokauppoja, pitsiä, viinitupia, olutpubeja, tiriseviä makkaroita ja rapsakoita vohveleita.

Kaupunki kasvoi aikanaan yhteen 12 pienestä naapurikylästä ja omaa nykysinkin 12 minikeskustaa. Jokaisen keskuksen ympärillä on omanlaisensa kulttuuri. Pari korttelia mustinta Afrikkaa kummallisine ruokakauppoineen ja tuoksuvine ravintoloineen, peruukkeja, irtolettejä ja kirkasväsiriä telttamekkoja. Siitä hieman sivuun ja olenkin Arabian maalla, hunnutettuja naisia, pitkiin kaapuihin pukeutuneita parrakkaita miehiä istuskelemassa minttuteellä, minikauppoja täynnänsä kaikenmaailman tavaraa. Vähän vasemmalle ja liikun hienostokortteleissa, upeat hoidetut talot ja luksusputiikit, ihastuttavia vahvasti meikattuja vanhoja rautarouvia hattarakampauksissaan, shoppailemassa Burberryjään. Toreja, ostoskatuja, pieniä levy- ja kirjakauppoja, antiikkia. Ihania ravintoloita ja kutsuvia kahviloita kaikkialla, iltaelämä musiikintäyteistä naurua. Brysseliin tutustuminen vie pari kuukautta, koko sen ajan on hämmenyksissä, koettaa hahmottaa kokonaisuutta, etsii omia paikkojaan, mutta sitten alkaa nauttia löydöistään, elävyydestä ja värikkyydestä (turistille kaupunki on varmasti hankala, koska aikaa on vain nähdä muutaman päivän sekavuus ja ydinkeskustan turistikorttelit).

Viihdyin Brysselissä hyvin, kattoterassillani kasvatin ruusuja ja unikoita (ja sen yhden tuulen tuoman hiirenvirnan), nautiskelimme illalliset katsellen Brysselin kattojen yli, kadotin ääliömäisen kissani joka hyppäsi katolta ja sain hänet (neljän päivän päästä) takaisin vahingoittumattomana viidennen kerroksen loikasta. Mahdollisuudet tehdä mitä tahansa kivaa vapaa-aikana, ihania ystäviä, mukavaa työtä ja elävä kaupunki jalkojen juuressa. Kuitenkin nautin aivan yhtä suuresti täällä Laajasalon (maalais)maisemissa, luonto alkaa ovelta, ilma tuoksuu hyvältä, ihania kävelyreittejä, rauhaa, hiljaisuutta, meren aaltoja, kotielämää, rakkaita ystäviä ja mökille matkaa vain junareissu.

Tätä on usein kyllä ikävä

Julkaistu miete

Maalaamani "Miete" löytyy Meidän Talo-lehdestä (10/2009), artikkelin "Rohkeaa ja yksilöllistä olohuoneeseen" etusivulta (s.26). Kirjoittajana toimi Anne Alter. Erityisen mukavaa olla osallinena juuri tällaisessa teemassa!

Lehtikuvauksien voimakkaat spottivalot ovat haalistaneet kuvassa hiukan maalauksen värikylläisyyttä, oikeat värit voi tsekata täältä.

Simpukoita

Kärähdin tähän simpukkateemaan kiinni. Niille jotka eivät pääse Belgeen maistamaan simpukoita, laitan helpon ja herkullisen reseptin (uskokaa pois että nämä ovat ihania):

Belgialaiset simpukat

2kg tuoreita simpukoita (kalakaupoista)
50g voita
3 shalottisipulia pieneksi suikaloituna
2 sellerin vartta suikaleina
1 purjo ohuina renkaina
2 laakerinlehteä
2 rkl silputtua persiljaa
1 oksa tuoretta timjamia (tai 1 tl kuivattua)
1 tl rouhittua mustapippuria
300ml kuivaa valkoviiniä
200ml kuohukermaa

1. Putsaa simpukat juoksevan veden alla, harjaa hiekka ja poista 'parrat'. Poista myös kaikki kuolleet simpukat (eivät sulkeudu koputellessa).
2. Sulata voi suuressa kattilassa, lisää sipuli, selleri, purjo ja laakerinlehdet. Kuullota pehmeiksi, älä ruskista.
3. Lisä ihanaiset simpukat, puolet persiljasta, timjami ja pippuri, sekoita hyvin.
4. Lisää viini ja kiehauta. Laita kansi katilan päälle ja hauduta n. 3 minuuttia.
5. Simpukat ovat valmiit kun ne ovat avautuneet. Poista kaikki avautumattomat yksilöt. Lisää kerma ja sekoita hyvin.
6. Tarjoile suurista kulhoista koristeltuna lopulla persiljalla. Lisukkeena tietenkin rouheita ranskalaisia ja sinappimajoneesia. Juomana joku kuuluisista belgialaisista oluista (esim. Leffe blonde sopisi hyvin), tai valkoviiniä.

Vievät kielen mennessään

Kokkausseuraksi Belgialaista musiikkia, ensimmäiseksi Brysseliläinen Jaune Toujours (simpukkaystäväni Tuulan lemppari ja sopii hälyisyydellään Brysselin tunnelmaan). Tasapuolisuuden (ja kotirauhan vuoksi) vuoksi Flaaminkielistä musiikkia ihanalta Raymond van het Groenewoudilta. Viimeisen Groenewoudin videon laitan mukaan sille hetkelle kun Leffeä on jo juotu jokunen pullo. Tämä biisi kun soi Belgiassa missä tahansa baarissa illemmalla, saa se takuuvarmasti kaikki (ainakin miehet; meisjes=giltsit) laulamaan täysillä mukana.

Ruoka-Belgia vs. Ruoka-Suomi

Kiva viikonloppu tiedossa, muutama Belgiasta takaisin muuttanut ystävä kokoontuu Belgen simpukkaviikkojen kunniaksi yhteen. Kerrotaan vuoden kuulumiset ja muistellaan Belgiaa. Istumme pöytään joka on Belgian kuningasparipotretin alla. Ja syödään ihania simpukoita.

Juhlistan perjantaita ja tulevaa viikonloppua ruokapostauksella, mietteitä Belgiasta, joka on ihana ruokamaa, jossa syömiseen panostetaan antaumuksella. Juhlat koostuvat useista ruokalajeista ja miljoonista lisukkeista, pöydässä istutaan pitkään, juodaan hyviä viinejä ja seurustellaan. Kaikkea on oltava paljon (ylipaljon) ja juhla syntyy aina kun joku tulee kylään. Jos ei ehdi itse laittaa kaikkia ruokalajeja, pieniä herkkuputiikkeja on kaikkialla myymässä erikoisuuksiaan, viettelevät leipomot tarjoavat jälkkäreitä ja kakkuja. Tai aina on mahdollisuus viedä ystävät ravintolaan pitkän kaavan mukaan.

Kun Belgialainen mies istui ensi kerran Suomalaiseen joulupöytään (joka on suomalaisittain runsas) oli hän hämmentynyt. Ruoka oli syöty reilussa tunnissa. Koko tapahtuma menee niin että ruokakippoja kuljetetaan nopeaan tahtiin ruokailijalta toiselle, alkupalat lastataan lautaselle ja syödään. Sitten vaihtuu kattaus, edellinen tapahtuma toistuu ja vaihdetaan jälkiruokakattaus, tiedätte kuvion. Belgiassa valutetaan yksi ruoka lisukkeineen kerrallaan pöytään, siitä nautitaan hartaudella ja tuodaan seuraava satsi sisään. Tunti poikineen vierähtää, tilaa on vielä kolmannellekin jälkiruoalle (aloin kyllä jo pitkästyä istumiseen). Ensimmäisellä jouluillallisella Belgiassa appi kysyi saako suomesta pastaa ja tortellineja... Suomen ruokaimago rules.

Työpaikkaruokailu oli belgialaiselle järkytysten yliäiti, suomalaiset istuvat pöytään, kauhovat (mättö)ruokaa naamaansa ja nousevat pöydästä kun oma lautanen on tyhjä (n.15 min). Belggarit menevät pitkälle sosiaaliselle lounaalle hyvään ravintolaan, istuvat kaikessa rauhassa porukalla ja lähtevät yhtäaikaa kun kaikki ovat kahvinsa ja konjakkinsa juoneet. Belgialainen mies ottaa nykyisin voikkarit lounaakseen töihin mukaan koska ei kestä suomalaisia lounaita.

Belgialaiset syövät ravintolassa usein, ottavat alkupalat, jälkiruoat, viinit (niin muuten tehtäisiin suomessakin jos ravintolaruoka ei olisi niin kallista). Kahviloita on tiheään, niissä istuu aina paljon ihmisiä, leivonnaisvalikoima on kuin runsauden sarvesta valutettu. Myös ruokakauppojen hyllyt pursuavat leivonnaisia joiden hinta on muutama kymmen sentti. Ja sokeria ei olla sitten säästelty, herkut tihkuvat makeutta niin että hampaita vihloo (siihenkin kummasti tottui...). Belgialaisen miehen mielestä jokainen suomalainen leivonnainen on "half-party" ja niissä on kitsailtu sokerin kanssa (kun leivon kotona kaadan aina ylimääräistä sokeria kyytipojaksi). Belgialaisesta suklaasta ei varmaan tarvitse mainitakaan...

(Tiesittekö muuten että ranskalaiset perunat keksittiin Belgiassa, ei Ranskassa, ja että ne on ehdottomasti syötävä paksun majoneesin kanssa.)

Ruokakulttuuri Belgiassa solahti persoonaani kuin nyrkki silmään, en tunnetusti hyvää ruokaa kohti sylje. Siitä huolimatta meillä syödään lähinnä suomalaisittain, ei siksi etten kelpuuttaisi herkkukavalkaadia pöytään, vaan siksi etten kehtaisi ryhtyä moiseen hommaan. Eikä kehtaa belgialainen mieskään, yksinkertaisempi ruoka kelpaa hänenkin kokkausrepertuaariinsa. Tosin hänen mielestään kaikki uunilaatikot ovat käsittämättömiä makujen sotkuja (Belgiassa ei perinteisesti ole juuri uuniruokia, eikä uuni kuulu keittiön vakiovarusteisiin). Lindströmin murekkeen jälkeen kommentti oli "I would rather die than eat this again".

Terveisiä Eduskunnasta

Kiintoisa ja antoisa oli päivä Eduskunnassa. Tapasin monia mukavia poliitikkoja, yrittäjäsisariani ja Yrittäjänaiset Ry:n kantavia voimia. Kansanedustajia kävi paljon ja he tuntuivat olevan oikeasti kiinnostuneet asioistamme. Agendassani oli päästä puhumaan arvonlisäverosta, mutta kas siitä oli äänestetty jo eilen, ja vielä niin että prosentti oli korotettu 23:een (auh! Jatkokeskustelua aiheesta kuulemma käydään vielä, pohdinnassa korotus 25 prosenttiin). Kuitenkin oli kiva kuulla päivän aikana että moni oli äänestänyt korotusta vastaan ja ihan oikeista syistä (ajatella). Oli ilo esitellä työtäni, ja töitäni, ihmisille joita kiinnostaa ekologisuus ja kestävät arvot. He varmasti törmäävät asiaan päivittäin.

Leena Harkimon kanssa puhelimme pidempään kankaistani, ekologisuudesta, asiakkaalle räätälöidyistä tuotteista ja kestävyydestä. Kilkkaamalla tästä pääsette katsomaan Iltasanomien videota tapahtumasta, n. kahden ja puolen minuutin kohdalla kuulokojeista keskustellessa näette taustalla kun Yours Truly esittelee Leenalle Putelikangasta.

Mukaani olin "pakottanut" Bergmanin Ainon, ihanaisen yrittäjäystäväni, jonka kuolattavan upeisiin laukkuihin voitte tutustua täällä (suosittelen lämpimästi). Ainon laukut on ommeltu todella taitavasti, muotoilu kaunista, ja mm. läppärilaukun käytettävyys-suunnittelu on loistavaa; läppäri sujautetaan pehmustettuun taskuun joka on ommeltu laukun 'ulkoseinää' vasten, näin itse laukku jää tyhjäksi kaikelle sälälle mitä mukana aina kulkee (toista ulkoseinää vasten on toinen suuri tasku jossa kansiot/paperit kulkevat näppärästi mukana). Tietsikka on tallessa ja turvassa, eikä laukusta koskaan arvaisi mitä siinä kuljetetaan (naisnäkökulma). Laukut ovat kierrätysmatskuista!

Läppärilaukut

Kansanedustaja Maria Guzenina-Richardson ihastui erääseen Ainon läppislaukuista (kuvassa keskimmäinen). Tulevassa Iltasanomissa voitte nähdä Marian poseeraavan kyseisen laukun kanssa, joka on nyt hänen ihan ikiomansa. JA em. Iltasanomien videossa 4:40 min kohdalla Maria silittelee laukkua puhuen ekologisen designin merkityksestä. Aivan loistavaa, Go Aino! Ihmiset, ostakaa nyt laukkunne kun teillä on vielä niihin varaa, pian kysyntä räjähtää käsiin!

Arvonlisäverosta

Valmistaudun huomiseen Eduskuntapäivään. Päivän teema on Naisyrittäjyys ja tarkoituksena tuoda esille Edunvalvontalistaamme (lista löytyy kokonaisuudessaan täältä, 'Edunvalvonnan pääpainopisteet'). Samalla esittelemme omaa työtämme ja naisyrittäjän arkea.

Minua kiinnostaisi erityisesti keskustella mahdollisesta arvonlisäveron korotuksesta. Nykyiselläänkin arvonlisävero on alallani kova kompastuskivi. Työmateriaalit ovat kalliita, työ vie paljon aikaa, työtilojen vuokrat ovat kovat, sosiaalimaksut korkeat, tähän kun lisätään henkilökohtaiset verot ja alv, nousee tuotteen hinta taivaisiin*. Jopa niin taivaisiin ettei sillä hinnalla synny riittävästi kauppoja. Jos haluaa silti alallansa pakertaa, täytyy oman palkan osuutta laskea, koska se on ainoa kustannus johon voi itse vaikuttaa. Jos arvonlisävero vielä nousee, tarkoittaa se monen pienyrityksen lopettamista koska oman palkan osuus pienenisi edelleen ja hommasta lähtisi viimeinenkin jären hiven.

Kun taannoin pienten kampaamoiden arvonlisäveroa pienennettin, hurrasin. Toivoin että tästä avautuisi ovet myös muille pienyrittäjille, erityisesti kaikille eri alojen kädentaitajille. Harmillisesti näin ei käynyt. Myöhemmin uutisoitiin paheksuen ettei kampaamoiden hinnat laskeneet, vaikka heidän palveluidensa arvonlisävero laski. En tiedä kampaamotaksojen laskukaavoista, mutta jos alv laskisi minun kohdallani, mahdollistaisi se sen että minulla olisi viimeinkin parempi mahdollisuus päästä kohti järkevämpää palkkaa, ei sitä että laskisin tuotteen hintaa ja saisin siten edelleenkin alipalkkaa. Olisin toivonut em. uutisoinnin kohdalla tarkempaa tutkimusta paljonko kampaamoiden taksoista lopulta jää kampaajien käteen, mikä esimerkiksi on tuntipalkka. Uskon että samoilla linjoilla mentäisiin.

Voin tarjota esimerkin omasta työstäni; maalaamani täyspitkä kangas (2,5m) jonka myyntihinta on 260e. Alv lohkaisee tästä ensin 22%, lopuista vähennän materiaalit, sekä muut yllä maintsemani kustannukset, ja maksan oman veroprosenttini. Jäljelle jää nettopalkka, joka tässä tapauksessa on n.60e/kangas**. Työaikaa kankaan valmiiksi saamiseen meni tunteja. Tuntipalkkaa ei siis kannata edes laskea. Jos alv nousee, jää palkkani osuus entistä pienemmäksi. Ei tarvitse olla nero ymmärtääkseen ettei ilmaista työtä kannata tehdä, vaikka työ olisi kuinka mukavaa.

Olisi järjen mukaista että arvonlisävero olisi alakohtainen, niin että se olisi suhteessa työhön kuluvaan aikaan/kustannuksiin ja käteen jäävään palkkaan. Ei ole millään tavalla mielekästä yhdemukaistaa tuotteita joista esimerkiksi toiset tulevat konteittain tuottettuina ns. halpamaista ja toiset tehdään yksittäiskappaleina käsitöinä Suomessa. Kate on tyystin erilainen. Jos kuitenkin ajatus on että suomalaista työtä ja osaamista halutaan edelleenkin pitää elossa. Ekologisuudesta, kestävyydestä ja eettisyydestä puhumattakaan.


*) 'Huvittavaa' on kuulla ja lukea uudelleen ja uudelleen "eihän yrittäjä itse maksa arvonlisäveroa, se kustannus tulee ainoastaan asiakkaan maksettavaksi". Periaatteessa ehkä niin, mutta koska alv vaikuttaa suoraan tuotteen hintaan, tulee kustannus lopulta kuitenkin (ainakin minun alallani) yrittäjän pussista.

**) Käänteisesti, jos nostaisin nettopalkkani osuuden 60 eurolla (jolloin palkka olisi 120e/ kangas) nousisi tuotteen myyntihinta 260 eurosta 370 euroon.

Ps. valkoiselle.

Päivi Hintsasen Coloria sivuilta luin:

"Jos apinat laitetaan täysin valkoseinäiseen huoneeseen, ne vetäytyvät stimulanttien puutteessa itseensä skitsofreenikkojen tavoin".

Mitähän kuuluu niiden ihmisten mielenterveydelle jotka asuivat valkoisen postauksen talossa...

Sielunvirittimiä (ja harhailuja)

Menneisyydessäni muutamia ns. läjäytyshetkiä jolloin jokin asia on muuttanut elämääni, avannut uuden oven. Ahaa-elämyksiä on tullut useinkin mutta nämä läjäytyshetket ovat erilaisia, niihin liittyy voimakas tunne että jotain suurta ja ihmeellistä on juuri auennut.

1. Eräänä iltana, ollessani jotain 4-6 vuotta, (en muista tarkkaa ikää) makailin mamán ja isän välissä, he lukivat kirjojaan ja minä tuijottelin lautakattoon, oksankohtien 'silmiä'. Ihan yhtä-äkkiä jotenkin koin että olen erillinen yksilö. Tunne oli huikaiseva ja riemukas. Sanoin mamálle "Minä olen minä", uudelleen ja uudelleen. En vielä tänäkään päivänä tiedä mitä silloin tajusin, tai koin, mutta tiedän että se oli jotain voimakasta. Olin ihan oma itse. Tai sitten jouduin johonkin hämärään transiin niitten silmien tuijottelusta.

2. Vietin lapsena suurimman osan kesäpäivistä järvessä, muistan kun opin sukeltamaan ja pidättämään pidempään henkeä, siitä hetkestä alkaen vedenalainen maailma koukutti minut, kaikki näytti niin kiehtovalta, äänet veden päältä tukahtuneita ja veden alla taas niin kirkkaita ja erilaisia, miltä rouhea hiekka kuulosti koskettaessa, veden solina sukelluksissa. Uneksin vuosia miltä maailma näyttäisi jos kaikki olisi veden alla. Vieläkin minulla on outo suhde veteen elementtinä, se kiehtoo minua (epänormaalin paljon ?). Enää en tosin uneksi että kaikki jäisi veden alle (terveisiä Malediiveille).

3. John Irwingin kirja "Oman elämänsä sankari", jonka äiti puolipakotti minulle seiskaluokkalaisena, kun nuorten kirjat oli Kuopion kirjastossa jo koluttu (tylsistyneenä). Katsoin kirjan kantta, puolikas omena valkealla taustalla, ei voi olla hyvä. Kun aloin lukemaan kirjaa, pääni oli pillahtaa ilosta itkuun. Muistan tunteen tarkoin vieläkin, että kirjallisuus voi olla jotain näin uskomatonta ja elähdyttävää ja että näitä kirjoja riittää vaikka kuinka paljon.

4. Lukiolaisena sain (taas kerran) puolipakolla käteeni kirjan, se oli "Taru sormusten herrasta" ja sen kanssa palasin takaisin lapsuuden satuihin ja tarinoihin. Mikä riemun tunne tajuta ettei tarut ole aikuisenakaan ohimennyttä elämystä. Edellinen elämys meni ikäänkuin takaperin.

5. Kasiluokkalaisena kuulin ensimmäisen kerran Pink Floydin "Dark Side of the Moon"-levyn. Taas räjähti pää. Illat perätysten makasin sängylläni pimeässä ja kuuntelin levyä (kasettia) uudelleen ja uudelleen, ihmettelin miten musiikki voi tuntua niin kovasti ja hyvältä. (En löytänyt You tubesta tähän hätään mitään parempaa, jonkun itsetehty fiilistely, mutta musa rules)

6. Lukion toisella ystävä houkutteli mukaan kansalaisopiston taidekurssille (elävää mallia piirrettiin), sitä ennen olin 'tykännyt piirrellä aina'. Kolmannen illan tehtävä oli piirtää mallista vain varjot ja piirsin alla olevan kuvan. En tajua mistä kuva tuli, en hahmotellut, tai suunnitellut, tuntui että koko homma valui itsekseen lävitseni paperille. Pelottava ja järkyttävä tunne. Mutta samalla huikaiseva. En ole vieläkään tottunut siihen (sattuu silloin tällöin, vaan ei aina). Alitajunta on kai pohtinut jotain omin päin ittekseen, ja kun tartun toimeen kuva on jo jollain tavalla valmis, ja valuu paperille/kankaalle.

-Tauko-

Tiedättekö, minun piti kirjoittaa ihan jostakin muusta (musiikista eräässä elokuvassa), mutta jotenkin ajauduin kirjottamaan tästä aiheesta, en yhtään tiedä miksi, minähän kuulostan ihan pimahtaneelta (pointsit belgialaiselle miehelle...). Eikä minulla ole edes mitään järkevää loppukanneettia lisätä tähän. Huokaus, tämä on tätä rönsyilyä pahimmillaan. Kertokaa nyt edes onko teillä vastaavia kokemuksia ja millaisia, kiva keskustelu voisi pelastaa tämän postauksen.

Valkoinen söi värit

Skandinavinen sisustus. Kaunista ja pelkistettyä. Ja valkoista. Valkoista valkoisella ja lisäripauksena valkoista. Rohkeimmat lisäävät mukaan hieman vaaleaa beesiä, tai supervaalea harmaata. Selaan muutamaa sisustuslehteä ja löydän vielä lisää valkeaa, valkeat lattiat, seinät, sohvat, sisustuselementit, matot. Sitten valkeat verhot 'pehmentämässä'. Help, valkoisuus on lyönyt yli! Huoneet näyttävät ryhmäterapiahuoneilta jossa mikään ei saa nostattaa minkäänlaisia ärsykkeitä. Kylmää, steriiliä, epäkodikasta. Ilmeisesti kuitenkin trendikästä ja Hienoa. Siis meillä Suomessa. Muualla maailmassa tästä trendistä on jo edetty eteenpäin, tai ainakin niin että se on vain yksi tyyli monien joukossa. Katso vaikka ulkomaisia sisustuslehtiä ja niiden ihanan monia värejä, ilmeitä ja ideoita.

Kiinnitä myös huomiota miten kankaita osataan käyttää oikeina ja vaihtelevina sisustuselementteinä, eikä vain jonkinsortin sivuhuomautuksina jotka uppoavat jonnekin taustaan.

Kenties helpompaa käyttää valkoista ja vaaleita värejä koska mikän ei silloin 'pomppaa pahasti silmään', etsitään puhdasta harmoniaa. Mutta tässä mennäänkin sitten useimmiten metsään. Mikään ei nimittäin ole vaikeampaa kuin valkoisella sisustaminen. Tila on äkkiä kylmä, mielenkiinnoton ja lattea, silmä ei kulje huoneissa (valkoisen flow söi kaiken muun flown), mikään ei erota tilojen funktioita toisistaan, eikä missään ole kontrastin kontrastia. Jos sinne valkoisuuteen lisäisi esimerkiksi konjakkia, mahonkia ja ripauksen syvää punaista, olisi se valkeakin taas raikas ja kaunis, tilassa olisi ulottuvuuksia, rytmiä ja lämpöä.

Miksi kaikki jymähtää täällä? Puuttuuko meiltä rohkeita tulenkantajia joiden jäljissä muutkin uskaltaa? Vai myykö vanha edelleenkin vain niin hyvin ettei tarvetta muutokseen ole? Luulisi että täällä jäisen pohjolan pimeydessä lämpimät värit ja pehmentävät materiaalit olisivat jokaiselle ilo.

Brrrrr, minua paleltaa ajatuskin nukkua tässä makuuhuoneessa.

Haluaisitko istua tämän olohuoneen sohvalla tammikuisen pakkasviiman puhaltaessa?


Romanttinen illallinen kahdelle?

Tunnelmaan sopivaa musiikkia toimittaa Sleep Reseach Facility




Sisustuskuvat täältä

Easy Like Sunday Morning

Sunnuntait ovat ihania päiviä (kun ei ole enää kouluiässä ja tarvitse kärsiä sunnuntaiangstista). Luetaan kirjoja, kuunnellaan musiikkia, katsellaan tallennettuja ohjelmia, käydään ehkä maleksimassa metsässä jossain välissä, syödään viikonlopun tähteitä ettei kenenkään pidä ruoanlaittoon vaivautuman. Siis hartaudella ja ajatuksella tehdään vain mukavia asioita ja Laiskotellaan koko ruumiin voimalla. Kaikenlainen rönsyily sallittua.

Esimerkiksi George olisi mitä parhainta sunnuntaiseuraa

Tänään teen pienen poikkeuksen, vatsa niin vaatii, ja laitan kunnon Currya, intialais-thai-aatoksia ja ihania mausteita. Koska olen huomannut ettei mikään maailmassa yhdistä naisia (ja joitain miehiäkin) niinkuin resptien kysely ja vaihto, laitan reseptin tänne. Ja siksi että tämä resepti on todella kokeilemisen arvoinen. Täydellistä ruokaa laiskalle sunnuntaille.

Ja että kokkaaminen sujuisi juuri oikeassa vireessä varmista että Etta James on myös paikalla. Ääni paksua, kermaista ja mausteista, kuin parhaassa curryssa.





Mussaman curry

600ml kookosmaitoa
n.600g maustamattomia lihasuikaleita (itse käytän porsasta, mutta nauta ja kana perinteisempiä)
250g kookoskermaa
3rlk Mussaman currytahnaa (Thaivaikutteinen curry, jos et pääse aasialaisiin kauppoihin, voit käyttää ruokakaupan currytahnaa, mutta ehdottomasti tahnaa)
2 rkl kalakastiketta ('Fish sauce', löytyy marketeistakin Aasiahyllyltä)
2 rkl sokeria
Ripaus kardemummaa (tai 6 kpl kokonaisia kardemummapalkoja)
1 kanelitanko
3 isoa perunaa pieninä kutioina
1 iso sipuli suikaleina
50g paahdettuja maapähkinoitä (esim. suolapähkinät huuhdeltuina)
Basmatiriisiä

1. Kaada kookosmaito esim. wokkipannuun, kun se kiehuu laita sekaan lihapalat, hauduttele hiljalleen kannen alla n. 40 min.
2. Kaada pieneen kattilaan kookoskerma, kiehuttele n. 5 min, kunnes kerma erottuu, lisää sitten currytahna ja kiehuta vielä hetkinen. Lisää lihapataan.
3. Lisää kaikki loput ainekset paitsi pähkinät. Anna hautua kunnes perunat ovat kypsiä. Keitä samalla riisi.
   
4. Lisää pähkinät ja poista kanelitanko. Tarjoile riisin kera kunnon kulhoista. Jos haluat enemmän kasviksia, keitetty parsakaali sopii kivasti makuihin.

Mon Dieu, miten hyvää.

Ps. Jos olen oikein laiska jätän kakkosvaiheen välistä ja lisään currytahnan suoraan kookosmaitoon. Silloin jätän kookoskerman pois (tai lisään maidon sekaan kolmosvaiheessa), hyvää näinkin, muttei kyllä ihan yhtä hyvää.

Ps.2. Jos käytät kanaa, suosittelen koipia ja reisiä, hiukan sotkuisempaa syötävää mutta maut sen arvoisia.

Aixin erakko

Eilisen postauksen jatkona toinenkin ylitaitaja jonka taito vei mennessään. Ja joka myös hioi jotain niin huippuunsa että muulle ei ollut juuri sijaa. Mutta tällä kertaa minun sielussa lepattaa vain lämpimät aatokset ja kiintymys.

Eräs lempitaiteilijani Paul Cézanne (1839-1906), kompuroi läpi vaikean elämän, jaksoi uskoa taiteeseensa vaikka oli uskojissa ainoa, maalasi maalaamistaan erittäin vakavissaan ja tosissaan, lopulta eristäytyi Provencen maaseudulle Aix-en-Provenceen ja sai itselleen lisänimennimen Aixin erakko. Tänä Aixin aikana hän lopulta maalasi vain yhtä asiaa, uudelleen ja uudelleen, päivästä toiseen, vuorta nimeltä Mont Sainte-Victoire.

Nämä vuorimaalaukset ovat sydäntä sykäyttäviä, aina hieman erilaisia, eri tunnelmaisia, eri 'vahvuisia'. Voin kuvitella Paulin kävelevän hitaasti vuortaan kohti, nauttien tuoksuvasta ilmasta, kauniista luonnosta, kokevan kaiken omanaan. Ja miten maisema muuttui hitaasti vuodenaikojen myötä, valon, sään ja maalarin olotilan mukaan, että se oli pakko ikuistaa uudelleen ja uudelleen, kaikessa rauhassa, nautiskellen. Oma lempimaisema. Eikö tunnu ihanalta ajatukselta? Paul oli varmasti onnellinen.

Tänne Paul myöskin kuolla kupsahti, aurinkoiselle tielle, matkalla kohti vuortaan.

Ylitäydellistä

Joskus harvoin kun jollakin on joku oikein erityinen taito (tai ominaisuus), siitä voi aikojen saatossa kehittyä ihmeellinen ylitaito, joka vie taitajan elämän mennessään. Sitten sitä taitoa ihastellaan ja ällistellään, yleensä ihan aiheesta. Mutta samalla jossain sielunperukoilla lepattaa.

Minulle yksi suurista lepattajista on pointillismi.

Maalaus (tai pilkutus) on Georges-Pierre Seurat:n "A Sunday Afternoon on the Island of La Grande Jatte", 1884-1886 (!!), maalausta voi ihailla nykyisin Chicagossa paikassa nimeltä The Art Institute of Chicago. Mm. tätä kuvaa (voit klikata kuvan suuremmaksi) tarkastelemme maalauskurssieni pointillismiteoriaosuudessa ja väitellään nerouden ja hulluuden rajamaastosta. Maalausta katsoessaan on pakko ihastella miten Monsieur Seurat on saanut kaikki muodot, vivahteet, perspektiivin, valot ja varjot aikaan noin ihmeellisesti pelkillä pienillä pisteillä. Miljoonilla pienillä pisteillä. Miljoonilla pienillä samankokoisilla pisteilla jotka jakaantuvat tasaisesti vierivieressä koko maalauksen alalla.

Ajattelen Georges-Pierreä seisomassa kankaan edessä päivästä toiseen, huolella sekoittamassa väreja pikkuruisiin kuppeihin, kastamassa niihin monia pikkuruisia pensseleitä, töpöttämässä noita pikkuruisia (tasaisen pyöreitä) pisteitä, täsmällisesti oikeisiin kohtiin, kuvioiden teräviin reunoihin, valopilkkuja ja varjopilkkuja. Näkeekö hän pilkullsia unia, herääkö aamulla ilolla uuteen pilkutuspäivään (Ahh bien! Tänään töpöttelen loppuun etualan pikkuapinan jonka aloitin eilen)?

Aamulla eksyin erään vakkariblogini kautta hääkuviin. Ihania kuvia jota katsoessa alkaa taas lepattamaan, kaikki on niin täydellistä, tehty niin hirvittävän aikaavievän viimeistellysti jokaista yksityiskohtaa myöten. Jotenkin minusta tuntuu että joku raja on ylitetty ja minua vähän hytisyttää. Seuraava ällistys oli sivusto josta kuvat löytyivät: Martha Stweard Weddings.
Kaunista ja karmaisevan täydellistä.

Hyrrrrr

Puh-leez!

Monsieur de Belgique on työmatkalla Göteborgissa ja minulla hyvää aikaa istua neulomaan. Ajattelin inspiroitua hommaan telkan ääressä. Virhe. Katsoin sivusilmällä ohjelmaa nimeltään "Salainen miljonääri". Siinä hemmo, joka oli taistellut tiensä köyhyydestä mammonaan, palasi jonnekin juurilleen yhdeksäksi päiväksi ja etsi autettavia.

Ohjelman aikana mies tapasi useita 'arjen sankareita' (anteeksi klisee, mutta termiä käytettiin koko ohjelman ajan), sellaisia jotka eivät todellakaan tuo lempinimelleen häpeää, antavat auliisti omastaan ja omasta ajastaan, luovuttavat itsensä yhteisön tukipilareiksi. Oikein oikeasti hienoja ihmisiä siis ja heidän toiminnallan oli korvaamatonta merkitysta ja vaikutusta. Eräs heistä oli ihana ja rautainen 75-vuotias mies, joka piti aamusta iltaan (palkatta) pystyssä nyrkkeilysalia, vain pitääkseen poijjat poissa pahanteosta. Sali oli aina täynnä jätkiä (jotka maksoivat 2 puntaa pääsymaksua jos voivat) ja he pitivät vanhaa herraa kovassa arvossa, samoin harrastustaan. Kaikki salilla oli vähän repsahtanutta, välineet ikivanhoja ja puhe oli salin sulkemisesta rahapulan vuoksi.

Kun miljonääri ohjelman lopussa ojensi miehelle 3000 punnan shekin vanha mies puhkesi kyyneliin "kukaan ei ole koskaan ennen antanut minulle mitään". Voi AAAARGHHH!!!

Pihisen vieläkin raivosta. Miehellä on miljoonia, saa vähennyksiä kaikesta hyvääntekeväisyydestä, ja hän antaa 3000 puntaa miehelle joka pyyteetömästi omistaa elämäänsä toisten auttamiselle. 3000 puntaa! Siinä sitten tämä karismaattinen vanhus itkee kiitollisuuttaan. Televisioyhtiön kassaan sataa rahaa, miljonääri saa itselleen sädekehän kun antoi jollekin ihan ilmatteeksi pussillisen pähkinöitä.

Aikuinen etsii harrastusta

Mitä tehdä kun harrastuksesta tulee työ? Sinällään en valita, olen onnekas kun saan tehdä näin mukavaa työtä, mutta harrastepuolella on ollut pitkään iso aukko. Luen paljon, mutta se on enemmänkin henkireikä kuin harrastus. Samoin musiikki. Tärkeitä molemmat kyllä joo, mutta haluaisin löytää jotain uutta, sellaista johon uppoutuu, ja jota tehdessä jotenkin uudistuu (eikä se olisi minkään sortin maalaamista).

Ystäväni on löytänyt neulomisen ja siitä on tullut hänelle henkireikä jonka voi samalla luokitella harrastukseksi. Neulominen tuottaa hänelle niin paljon iloa ja onnea, että siinä on oltava jotain jujua. Vuosien varrella minulle on kertynyt moninaisia "ufoja" (em. ystäväni opastama termi = unfinished object), mama on saanut lahjaksi yhden sukan jonka kaveri ei valmistunut koskaan, useita villapaitoja on jäänyt eriasteisiksi torsoiksi (yhden villapaidan helmaresorin annoin lopulta neulovalle serkulleni joka ei saanut sitä myöskään koskaan valmiiksi), muutamat lapaset ovat saaneet ranteet ja puolikkaat kämmenet. Kahdet kynsikkäät olen saanut valmiiksi; yhdet ystävälleni joka jätti ne baariin parin päivän päästä ja toiset belgialaiselle miehelle jotka itse pesin vahingossa hobittikokoon.

Siitä huolimatta ostin herätteenä pari kerää sukkalankoja, ihan siksi kun sattui eteen laajentuneessa ompelutarvikeliikkeessä, ja ne olivat niin ihanan värisiä. Ajattelin kokeilla miten sujuisi tällä kertaa, suunnitelmissa pitkävartiset sukat. Alkukämmäyksien ja uusimisien jälkeen olen neulonut vartta ehkä 15cm, nähnyt millaista jälkeä langoista tulee, silitellyt pintaa ja ihaillut, saanut niskan kipeäksi, tehnyt kummallisen kavennuksen ja unohtanut tekeleen nyt viikoksi sohvapöydälle. Tähänkö tämä jo jää? Loppuuko into aina siihen kun olen nähnyt miltä lanka neulottuna näyttää? Pah. Nyt julkistan ihan tässä että aion saada nämä sukat valmiiksi vaikka hampaat irvessä!




Jos sattuu nyt niin että harraste jota tehdään hampaat irvessä ei ole se johon ihanasti uppoutuu, pitänee etsintää jatkaa. Palapelit eivät toimi minulle (olen liian kärsimätön), urheilu ei todellakaan kuljeta minua flow-tilaan, kirjeiden kirjoitus on muuttunut facebookiksi, kaikki maalaaminen on offlimitsiä. Kokkaaminen on erityisen kivaa, mutta koska se on jokapäiväistä touhua, se ei mielestäni oikein täytä harrastuksen kriteereitä. Pianon soittaminen taas olisi ihanaa, mutta en kehtaa tuoda pianoani kerrostaloon naapureiden iloksi. Siis oikeasti, olenko vain tosi hankala? Harrastaako kukaan teistä jotain oikeaa harrastusta?

Anyway, käykää katsomassa ihania neuleita ja koiria ja kissoja ja härdelliä mainitun ystäväni blogista täältä. Niiden koirien kanssa metsäisen kävelyt varmaan toisivat ulkoiluunkin aivan uuden ulottuvuuden. Ehkä minun pitääkin hankkia koira!

Jumalatar, osa 2.

Asian ytimiä aina ymmärtävä Ystävä soitti kun olin keskellä 'tärkeää työtä':

- Oli ihan pakko soittaa, tiedätkö mitä Nigella on tekemässä juuri nyt?
- Ei en, se menee tallennukseen.
- Se friteeraa Bounty-suklaapatukoita! Se on JUMALATAR!!

*Mahanpohjaista röhönaurua* *Jumalointia* *Lisää Jumalointia ja hartaudella*

Pakko se oli heti sitten nähdä.

Seuraavat totuudet em. Jumalattarelta itseltään jaksosta "Trashy", eli "Roskaruokaa";

1. Roskaruoan laittajalla pitää olla aina lasi kädessä (tällä kertaa melonidaiquiri).
2. Ei ole ruokaa joka ei paranisi uppopaistamalla.
3. Täydellisyyteen täytyy pyrkiä aina, erityisesti roskaruoan suhteen.
   
4. Kaikki ruoka tarvitsee taikinakuoren (kun vierailija kyseenalaisti tarvitseeko Bounty enää taikinakuoren).

Avot! Niin virkistävää että jollakin on pokkaa nautiskella ja 'porsastella' avoimesti näinä terveysruoan päivinä. Ah.

Kahtiajakautunut persoonallisuus?

Tämän blogin ensimmäinen viikko on pistänyt mietimään habituksia. Linkitän blogin yhteen yritykseni kanssa, siinä mielessä ajateltuna kaikki mitä täällä kirjoitan on yritykseni markkinointiviestintää. Ja markkinointiviestinnän pitäisi tietysti vetää yhtä uskottavaa ja järjestelmällistä linjaa.

Kuitenkin kirjoitan blogia ns. yksityishenkilönä. Asioista jotka sillä hetkellä ovat mielessäni, mitään sen enemmän suunnittelematta, linjoja vetämättä. Koska olen tehnyt yritykseni tuotteita jo kovin pitkään, ja maalaamisesta on tullut tiivis osa minua, en oikein osaa erottaa itseäni, työtäni ja yritystäni. En tässä blogissakaan. Enkä ole varma että niin pitäisikään. Menenkö tässä metsään?

Mies Belgiasta pitää minua tässä asiassa ihan pimahtaneena, hänen mielestään kukaan ei enää esimerkiksi uusi ravintolansa ilmettä kankaillani kun "kirjoitan blogissani pikkueläimistä" (mies näki pesukarhukuvan kirjoituksessani joka ei koskenut eläimiä). Uskottavuus on mennyt, minusta on tullut höperö kerrospukeutuva käsityöläinen. Onko näin?

Itsellänikin on hieman skitsofreeninen olo. En ole kova businessnainen, mutta pystyn kuitenkin kovaan businekseen. Saan nopeassa ajassa luotettavasti tehtyä, ja toimitettua, vaikka kokonaisen ravintolan verhot ja liinat. Mutta uskaltaako ravintoloitsija, jos hän on ensikertaa asiakkaanani, luottaa toimitukseeni jos habitukseni ei ole johdonmukaisesti tiukan uranaisen? Pitäisikö minun erityisesti pyrkiä antamaan itsestäni tietynlainen kuva, joka ei kuitenkaan vastaa täysin todellisuutta, vain luodakseni uskottavuutta? (Näin businessmaailmassa varmasti toimitaan). Mikä sitten on uskottava imago; stereotypia jakkupukunaisesta, viileästä käytöksestä, ulkoaopetellusta myyntipuheesta?

Itse ajattelen että olen taiteilija, minun persoonallani on merkitys työssäni ja myös sitä kautta markkinoinnissakin. Myyn taidettani myös persoonallani, siis ihan sillä omallani, en markkinointia varten kehitetyllä. En osaisi muuten, en pystyisi muuhun, enkä oikein haluakaan. Kankaani ovat värikkäitä ja muhevia, tauluni suurikokoisia ja ehkä äänekkäitäkin, materiaalit pehmeitä, sileitä, ryppyisiä, paksuja, ohuita, keveitä, raskaita, upottavia. Saanen olla samaa itsekin? Ei se tarkoita sitä että sähläisin toimituspuolella.

Kahlatessani aikanaan läpi lukuisia yritys-/markkinointiopuksia, totesin että kaikissa opetettiin ja idolisoitiin ns. amerikkalaista markkinointimallia, aggressiivista ja hyvin ulkoaopeteltua, tiettyjen yrittäjyysominaisuuksien hallintaa. Itse en kuitenkaan usko että luovien alojen yritysten tulee mulahtaa juuri täsmälleen tuohon malliin. Haluan ajatella että meidän on löydettävä oma lämmin keinomme tuoda juuri se oma jälki esille, omana itsenä ja olla silti uskottava.

Vai mitä?

Edit. Sain juuri tiedon että pääsin esittelemään yritykseni toimintaa ja tuotteita Eduskuntaan Naisyrittäjyyspäivänä 22.10.2009. Mukaan pääsi vain 9 kaikista hakijoista. Jossain uskotaan uskottavuuteeni ;)

Look, he is so happy

Häät olivat harvinaisen ihanat, lämmin tunnelma, loistava tarjoilu, superonnellinen sulhanen ja morsian, kauniita musiikkiesityksiä, oikeasti hauskoja muistelopuheita, sulhasen morsiamelleen säveltämä ja esittämä laulu johon liittyi tarinaa. Normisetti häissä, mutta tällä kertaa erityisen onnistuneesti.

Tänään on sitten lievä dagensefteri joka vaatii makoilemaan, puhistelemaan ja lukemaan kirjaa torkkujen välissä. Siksipäs laitankin tähän puolestani virkistävämpää seuraa sunnuntain iloksi, löyhästi häätunnelmiin liittyen. Kuunelkaa Stepher Fryn ihanaa englantia ja ääntä. How delightful indeed.

Perhanan Pelle Hermanni

Olemme lähdössä serkun häihin. On kiire, tietenkin. Samaan aikaan silitellään, kuivataan hiuksia, etsitään tavaraa, kirjoitellaan kortteja, tsekataan bussiaikatauluja, etsitään ehjiä sukkahousuja, jne. Mies Belgiasta istuu kaikessa rauhassa aamupalapöydässä härdellin keskellä, vitsailee Mamán kanssa (joka ei kuule, tai ehdi kuunnella), suihkussa käymättä, vaatteet katsomatta.

Jostain syystä aina kun minulla on kiire, alkaa päässäni soimaan kiihtyvää vauhtia Pelle Hermannin tunnari. Siis aina ja päättymättä. Niin ärsyttävää. Ei voi pysäyttää vaikka yrittää.

Näihin tunnelmiin täältä.


Edit. Reiluuden nimessä on kerrottava että belgialainen mies oli valmiina lähtöön kun minä vasta väsäsin hiuksiani ylös. Häneltä jää väliin kaikki se kouhkaaminen ja juoksentelu. Tehokkaasti käytettyä rutiininomaista aikaa. Näin se lopulta yleensä käy.

Lisää ekologiaa

Sain jälleen ilokseni tiedustelun sisustuskankaiteni ekologisuudesta ja ajattelin laittaa vastauksen tännekin.

Maalit joilla maalaan ovat myrkyttömiä sekä raskasmetallittomia, ja ne täyttävät ÖKO-TEX Standard 100:n laatuluokituksen 1 (*selostus suomeksi tämän teksin alla). Jos vertaa yleisesti tehtaiden painokankaisiin, joiden käyttämät maalit yleensä ovat tuhdimpaa tavaraa, värini eivät juuri luontoa kuormita. Lasken värin menekin tarkasti, eikä ylimäärämaalia jää siis roskiin, tai viemäriin heitettäväksi. Ja jos jotain maalia jää vähäsen jäljelle käytän sen jämätilkkuihin joista saan vuorikankaita.

Käyttämäni kankaat ovat kierrätettyjä, ekologisia, tai ainakin mahdollismman vähän käsiteltyä puuvillaa. Viimeisin tarkoittaa sitä että kangas käy valmistuksessa läpi minimaaliset prosessit. Harmillisen monissa ekokankaissa tiedustelujeni mukaan (ei tietenkään kaikissa) ongelma on vielä että kankaan tehdasprosessi on pitkä, energiaavievä ja prosesseissa käytetään kuormittavia aineita, esim juuri valkaisut, eikä postovesiä puhdisteta riittävän hyvin. Vaikka itse kuitu onkin kasvatettu puhtaasti (jättimäisen suuri merkitys!) jatkokäsittelyssä on monesti vielä petrattavaa. Tyynyissäni käytän patjateollisuuden ylijämärouhetta, peitteissäni kierrätettyjä (pestyjä) peitteitä. Ja omat työmenetelmäni ovat puhdasta käsivoimaa.

Silti joihinkin kohteisiin tarvitaan vaativampia kankaita joita en ole vielä onnistunut löytämään ekologisina, silloin käytän ainakin vähintään valkaisematonta kangasta. Ja valitettavasti suosituinta puuvillaani, sitä jonka ryppykäsittelen, ja sitä ainoaa joka ryppyyntyy käsitelyssä, ei ole ekolaatuna vielä, mutta ko. kangas on todella raakaa ja vähän käsiteltyä, siinä näky vielä viehättävästi puuvillan siemenpalkojäämiäkin, se on niin vähän puhdistettua. Kangasta ei ole tehtaassa myöskään valkaistu, eikä kutistettu (kutistus tapahtuu ryppykäsittelyssäni), joten se on kuitenkin tavallisia kankaita ekologisempi. Mutta harras toiveeni on onnistua löytämään ryppyyntyvää ekopuuvillaa. Jokatapauksessa asiakas saa aina itse valita kankaansa ekologisuusasteen.

Etsin jatkuvasti uusia ekokankaita ympäri maailmaa (miten pulassa olisinkaan ilman nettiä) ja onneksi niitä tulee koko ajan lisää. Eilisessä postauksessani kerroin ekovaatetuskankaista, niitä on jo huomattavasti enemmän saatavilla kuin sisustukseen sopivaa laatua, suunta on siis oikea.

Nyt aion kiinnittää huomiota myös kankaiteni eettisyyteen, ja niinkuin eilen kirjoitin, koetan saada käyttämieni kankaiden valmistusprosessin tietoon alusta loppuun läpinäkyvästi. Em. on muuten äärimmäisen vaikeaa, ainoa keino tuntuu olevan juuri se että itse teettää kankaansa jossain pikkukutomossa (mikä on kiva ajatus jokatapauksessa) jonkin luotettavan asiantuntijan valvonnassa. Yleensäottaen pienyrittäjän (ehkä isompienkin?) on vaikeaa saada luotettavaa tietoa materiaalien valmistuspaikasta, ekologisuudesta, eettisyydestä, kuljetuksista yms. Uskon että tässäkin suunta on paranemaan päin.

Jos jolla sattuu olemaan vinkkejä em. ongelmiin otan isolla ilolla tietoa vastaan. Ja jos joku haluaa minulta lisää infoa, laittaa sitten vaan sähköpostia.



*Ökö-Tex standard 100 on maailman johtava ihmisekologian periaatteita noudattava tekstiili­merkintä, joka varmistaa, ettei vaate sisällä ihmisten terveydelle haitallisia kemikaaleja.
Ökö-tex standard 100 mukaisen ympäristömerkin myöntämisperusteen tärkein kriteeri on erilaisten ihmiselle ja luonnolle haitallisten aineiden pitoisuudet tuotteessa. Testein voidaan tutkia esimerkiksi tuotteen raskasmetalli-, formaldehydi-, raskasmetalli-, torjunta-aine- ja falaattipitoisuuksia.Tuotteiden sisältämien haitallisten aineiden määrät eivät saa ylittää tiettyjä raja-arvoja. Vaatimustaso on korkein I-luokassa, jonka kriteerit on asetettu pieniä lapsia ajatellen.

Ekologisia vaatteita ja aatteita

Testaan muutaman testihenkilön kanssa uutta aluevaltausta; vaatetuskankaita ja vaatteiden ottamista mukaan Rantakoski Designsin mallistoon.
Kokeilussa on useita kankaankuvioimis-/maalaustekniikoita erilaisille kangasmateriaaleille. Mallistoon on ajatuksessa suunnitella muutamia vaatteita jotka saa sitten tilata normikokoisina, tai vaihtoehtoisesti omilla mitoilla, ompelija ompelee ne sopiviksi ja oikein leikkauksin. Lisäksi yritykseni toimintaperiaatteen mukaisesti asiakas voi tilata oman värisen ja kuosisen kankaan jonka ompelija ompelee sitten asiakkaan mallin perusteella.

Catchinä tässä on se että vaatteet saa myös ekologisina vaihtoehtoina ja että kaiken kokoiset ja malliset naiset saavat sopivia pitkäkestoisia vaatteita omien toiveidensa mukaan.
Käytössäni on kokoelma ekokankaita, käytetyt maalit ovat myrkyttömiä ja tuotantomenetelmät energiaa tod. säästäviä (kaikki energia mikä kuluu, kuluu minun vyörätöltäni).

Lisäksi otan mukaan asiakkaiden kankaiden kierrätyksen, maailmalla tuntuu olevan suuri joukko kaltaisiani naisia jotka ostelevat herätteinä kaapin perukat täyteen erilaisia ihania kankaita, ja jotka sitten vuosien päästä ovat jo syystä tai toisesta passé. Em. testihenkilö toi kasoja vaaleita ihania kangasmatskuja jotka nyt tuunaan sopivan värisiksi. Samaa voi ajatella myös valmiiden vaatteiden osalta.

Kirsikkana kakussa on neuvottelut erään Sri Lankalaisten naisten hyvinvointia kohentavan supernaisen kanssa kankaan kudotamisesta suoraan jossain hänen tukemassaan kylässä. Olisi hienoa tietää tarkalleen mistä kankaani tulevat ja keneltä, bonuksena se että samalla voin tukea köyhien kylien toimeentuloa. Näitä kankaita käyttäisin myös sisustuskankaissani ja -tuotteissani.

Etsinnässä on lisäksi öljykangaspinnoitetta vettäpitävien takkien valmistamiseksi ja kestävää ekologista T-paitamatskua/T-paitoja. And what not.

Tällaista kehittelen, niiden miljoonan muun tehtävän työn ohella. Tämä on juuri sitä rönsyilyä pahimmillaan, ajan ja energian hajoittamista ympäriinsä. Mutta kun se on niin hauskaa. Testien tuloksista saatte kuulla pian.

Out of Order

Tänään on ollut sellainen kumma päivä kun tuntuu että on jotenkin jäljessä omaa rytmiään. Kaikki raahaa, on koko ajan mystisesti kiire, tavarat putoaa käsistä, unohtaa mitä on tekemässä, tekee asioita kahdesti, polttaa suunsa kahviin, ja vielä pahan makuiseen kahviin (maito oli vanhaa). Takuulla kaikki mihin koskee on tehtävä uudelleen, ja viisaampi olisi että sen tekisi joku toinen päivä. Tällaisina päivinä pitäisi saada lukkiutua makkariin peiton alle, nukkua seuraavaan päivään ja unohtaa koko maailma. Kun ei vaan suju. No can do.

Hauskuutusta sadepäivään

6kpl BBC:n Walk On the Wild Side videota lisää täältä

Minua äskeisessä ilahdutti ihan eniten se viimeinen pöllö.

Tyynyjä!

Ompelija sai eilen valmiiksi satsin uusia tyynyjä. Nyt niitä on hyllyt ihanasti pullollaan pehmeinä, lattiatyynyjä, jättityynyjä, pitkulaisia sohvatyynyjä. Harmi että värit näyttävät jotenkin sameilta tässä kuvassa. Tervetuloa muhistelemaan!

Sisustyynyt teen itse, että saan juuri oikean kokoisia tyynyjä, omaan ja asiakkaan makuun sopivia. Täytemateriaalina käytän patjateollisuuden ylijäämää, superlonrouhetta. Materiaalina superlon ei ole maailman ekologisinta, mutta ylijämän käyttö taas on. Ominaisuuksiltaan se on erinomaista koska se ei mene littuun pitkässäkään käytössä, ei edes lattiatyynyissä.

Eilen tapasin mukavan asiakkaan joka suositteli vaihtoehtoiseksi täytteeksi kapokkia. (Kapokki on peräisin sademetsästä, kapokkipuun siemenhaituvista, se on onttoa kuitua, joka ei paakkuunnu ja kuidun pintakerros on vettä läpäisemätön. Sillä on ainutlaatuinen ominaisuus säilyttää ryhtinsä ja lämmössä pullistua uudelleen). Kapokkitäytettä käytetään kuulemma mietiskelytyynyissä.

Kuulostaa heti hyvältä. Minusta olisi mukavaa että tyynyissäni olisi sisällä oikeaa mietiskelytäytettä.

Nainen makuuni

Silloin kun pitäisi ryhtyä johonkin tylsempään työvaiheeseen, lahjon itseni tallenetuilla telkkaohjelmilla. Nyt silitellessä katsoin vanhoja Nigella Lawsonin kokkausohjelmia.

Erään jakson viimeinen herkku valmistettiin niin että uunivuoalle lorauteltiin reippaalla otteella valkosipuliöljyä, öljyn päälle leikeltiin rouheita paloja pekonia, pekonipalan nahka heitettiin mukaan "koska siitä valuu uunissa kaikki ihanat rasvat ja maut vuokaan". Paistumisen aikana madame keitti suuren satsin Linguinipastaa ja vaihtoi vaatteensa pyjamaan. Pekonit otettiin uunista, siinä vaiheessa rasvaa oli tirissyt niin paljon että se peitti isot pekonipalat kokonaan. Rouva N noukki varoen nahkapalan pois (ja sanoi syövänsä sen myöhemmin), sotki pastan pekoni-rasvaan, kaatoi lautaselle ja sanoi " Sänky, televisio ja ruokaa, mikä voisi olla parempaa" ja katosi lautanen kukkuroillaan todellista lohturuokien äitiä.

Sanat eivä riitä kuvaamaan kiintymystäni.